— Mitä sinä, Herran nimessä! Nytkö kävelemään: — siellä on kosteata, jalat kylmettyvät; ja siellä on hirveätäkin: metsässä kulkee tähänaikaan paholainen, se viepi pieniä lapsia.
— Mihinkä se viepi? Mimmoinen se on? Missä se asuu? kyselee lapsi.
Ja äiti antaa vallan hillitsemättömälle mielikuvitukselleen.
Lapsi kuuntelee häntä, vuorotellen avaten ja sulkien silmiänsä, kunnes vihdoin uni saa hänet valtoihinsa. Tulee hoitajamuori, ottaa lapsen äidin polvilta ja kantaa hänet unisena, pää riipuksissa yli muorin olkapään, vuoteelle.
— Kas, niin on päivä taas kulunut. Jumalalle kiitos! sanovat
Oblomovilaiset pannen makuulle ja tehden ristinmerkkejä: —
Onnellisesti on läpi päästy; suokoon Jumala että huomennakin kävisi
samoin! Kiitos ja kunnia sinulle, laupias Jumala!
* * * * *
Sitten ilmestyi Oblomoville toisaikainen näky: eräänä pitkänä talvi-iltana on hän kovasti puristautunut hoitajamuorin syliin; tämä kertoo hänelle jostakin tuntemattomasta seudusta, jossa ei ole yötä eikä pakkasta, jossa aina tapahtuu ihmeitä, jossa hunaja ja maito jokina virtailee, jossa kukaan vuoden pitkään ei tee mitään, vaan jossa pitkinä päivinä kulkee semmoisia kelpo poikia, kuin Ilja Iljitsh, ja kaunottaria, joiden ihanuutta ei voi saduissa sanella eikä kynällä kuvailla.
Siellä on hyvä hengetär, joka meillä ilmestyy joskus hauvin muodossa; se valitsee itselleen jonkun suosikin, hiljaisen, vaatimattoman, toisin sanoen jonkun tyhjäntoimittajan, jolle kaikki tekevät pahaa, ja runsaasti tuhlailee hänelle rikkauttaan; tyhjäntoimittaja syöpi herkkuja ja koreilee vaivatta saamissa vaatteissaan, mutta sitten naipi jonkun kuulun kaunottaren, Militrisa Kirbitjevnan.
Lapsi, teroittaen korvansa ja silmänsä, kuuntelee kiihkeästi kertomusta.
Hoitajamuori tahi oikeastaan satu vältti niin taitavasti kaikkea, mikä on olemassa todellisuudessa, että mielikuvitus ja ymmärrys, joutuneina tarumailman sokkeloihin, jäivätkin sinne orjuuteen aina vanhuuden päiviin saakka. Hoitajamuori se osasi kertoa peräti hyvänsävyisesti sadun Emelja-pökkelöstä, tuon ilkeän pilajutun esi-isistämme, kentiesi meistä itsestämmekin.