Satu ei pidä vallassaan ainoastaan lapsia Oblomofkassa, vaan myöskin aikuisia aina elämän loppuun asti. Kaikki kartanossa ja kylässä olijat, alkaen isännästä ja hänen vaimostaan aina vankkaan Taras-seppään asti pelkäävät jotain pimeinä iltoina: jokainen puu muuttuu silloin jättiläiseksi, jokainen pensas ryövärien piilopaikaksi.
Ikkunaluukun jyske tai tuulen suhina savupiipussa panivat vaalenemaan sekä miehet että naiset ja lapset. Ei kukaan uskaltanut loppiaisiltana kymmenen jälkeen yksinään portista ulos, ja jokainen pelkäsi pääsiäisyönä mennä talliin, ettei tapaisi siellä tonttua.
Oblomofkassa uskottiin kaikkea: sekä kummituksia että vainajia. Jos heille kerrottiin että heinäruko käveli pitkin niittyä — niin he eivät sitä ollenkaan epäilleet; jos joku pani liikkeelle huhun että pässi ei ollutkaan pässi, vaan jotakin muuta, että joku Marfa tai Stepanida olivat noitia, alkoivat he pelätä sekä pässiä että Marfaa: heille ei juolahtanut mieleenkään kysyä, miksi pässi oli muuttunut muuksi, ja miksi Marfa oli tullut noidaksi, vieläpä he suuttuivat siihen, joka uskalsi epäillä semmoisia asioita — niin luja oli usko kummituksiin Oblomofkassa.
Ilja Iljitsh huomasi tosin sittemmin että mailma on luotu yksinkertaisemmin, että vainajat pysyvät haudoissaan, että jättiläisiä, niin pian kun semmoisia ilmestyy, ruvetaan rahan edestä näyttelemään, ja että ryövärit pistetään vankilaan; mutta vaikka usko aaveisiin katosikin, pysyi kuitenkin jäljellä jonkunlainen aiheeton pelko ja surumielisyys.
Ilja Iljitsh sai tietää etteivät kummitukset tuota turmiota, vaan mikä sitä tuottaa — sitä hän tuskin tiesikään; yhtäkaikki hän joka askeleella odotteli ja pelkäsi. Ja vielä nytkin, jäätyään pimeään huoneeseen tai nähtyään ruumiin, tunsi hän vapisten tuota lapsuudesta juurtunutta pelkoa; aamulla hän nauroi omalle pelolleen, mutta illan tultua rupesi taas vaaleten vapisemaan.
* * * * *
Vielä näki Ilja Iljitsh itsensä yht'äkkiä kolmen- tai neljäntoista ikäisenä poikana.
Hän kävi jo koulua Werhljowon kylässä, noin viiden virstan päässä Oblomofkasta, sikäläisen pehtorin, saksalaisen Stolzin luona, joka oli avannut pienen koulun paikkakunnalla asuvien aatelisten lapsia varten.
Tällä miehellä oli oma poika, Andrei, melkein samanikäinen kuin Oblomov ja sitä paitsi annettiin hänen huostaansa vielä kolmaskin poika, joka ei lukenut juuri mitään, sairasteli vain risatautia, kulki sidotuin silmin ja korvin ja itki alituisesti sitä että asui vierasten luona eikä kotonaan mummonsa turvissa, ja että hänellä nyt ei ollut ketään, joka olisi hyväillyt häntä ja leiponut hänelle makeita kakkuja.
Paitsi näitä lapsia ei koulussa muita toistaiseksi ollutkaan.