— Kuinka sinä noin voit sanoa, Ivan Bogdanitsh! valitteli silloin äiti: — eihän mene päivääkään ettei poika palaa takaisin täynnänsä mustelmia ja juuri äsken on hän nenänsä taas särkenyt niin että veri tippuu.
— Se olisi raukka poika se, joka ei kertaakaan särkisi joko omaa tai toisen nenää! puheli isä nauraen.
Äiti itkeä tihruttaa, tillittää, istahtaa sitten pianon ääreen ja koettaa unehuttaa surunsa Herzin säveliin kyynelten tipahdellessa koskettimille. Mutta siinä samassa saapuu Andrjusha kotiin taikka hänet tuodaan ja hän alkaa kertoa jotakin niin reippaasti, niin elävästi että panee hänet, äidinkin hilpeästi nauramaan ja sitäpaitsi on se niin älykäs poika. Lyhyessä ajassa on se oppinut lukemaan Telemachusta, niinkuin äitikin, ja soittamaan tämän kanssa nelikätisesti pianoa.
Kerran oli hän koko viikoksi kadonnut pois kotoa: silloinkos äiti itki silmänsä ihan kuiviin, vaan isä ei nytkään ollut millänsäkään — kävelihän vain puutarhassa ja poltteli piippuaan.
— Kuulehan, jos se olisi niinkuin tuo Oblomovin poika — vastasi hän vaimon ehdotukseen mennä hakemaan Andreita: — niin nostattaisinpa koko kyläkunnan, vieläpä maalaispoliisi-viraston jalkeille, vaan tämä on Andrei, minun poikani, ja hän se kyllä tulee takaisin itsestäänkin. Se on hyvä poika!
Seuraavana aamuna tavattiinkin Andrei kaikessa rauhassa makaamassa vuoteellansa, vaan sängyn alla virui joku pyssyn-tapainen ynnä naulan paketti ruutia ja hauleja.
— Missä kummassa olet ollut niin kauvan? Mistä tuon pyssyn olet saanut? — ahdisteli äiti häntä kysymyksillään. — Miksi et kerro mitään?
— Ilman vain! kuului vastaus.
Isä kysymään: onkos hänellä valmis saksankäännös Cornelius Nepoksesta?
— Ei ole, vastasi poika. Silloin isä otti häntä toisella kädellään kauluksesta, vei hänet ulos portille, painoi lakin hänen päähänsä ja antoi hänelle sellaisen potkun peräpuolelle että poika lensi istualleen maahan: