— Tuleekohan päivälliseksi takaisin?
— Kuka hänet tiennee? vastasi Sakariias unisesti. Sakariias oli yhä entisensälainen: samat sakeat poskihapenet ja siivoamaton parta, sama harmaja liivi ja reikäinen vanha sortuutti, mutta — hän oli nyt naimisissa Anisjan kanssa, eripuraisuuden seurauksestako ristikumminsa suhteen, vai muuten vakaumuksestako että miehen on velvollisuus olla naimisissa, se seikka on tietämätöntä, mutta ainakin oli hän mennyt naimisiin vastoin venäläistä sananlaskua että "joka eukkoon puuttuu, se heti muuttuu".
Stolz se oli, joka oli tehnyt Oblomovin tutuksi Olgan ja hänen tätinsä kanssa. Kun Stolz ensi kerran kuljetti Oblomovin Olgan tädin luo kotiin, sattui siellä olemaan vieraita. Oblomovista tuntui tukalalta ja, niinkuin tavallisesti, epämukavalta.
"Voi kuinka hyvältä tuntuisi, jos saisi ottaa hansikkaat käsistään" ajatteli hän: "kuumahan täällä on huoneessa. Kuinka minä olen vieraantunut kaikesta!" Stolz oli istahtanut Olgan viereen, joka istui erikseen kattolampun alla ja tarjoili teetä pöydästä, kääntyen selin nojatuolineen ja vähemmin kiinnittäen mieltänsä siihen, mitä ympärillä tapahtui.
Tyttö oli hyvin ilahtunut Stolzin tulosta, ja vaikka hänen silmänsä ei leimahtaneetkaan mitään loistetta eivätkä posket hehkuneet punastuksesta, niin kuitenkin levisi hänen kasvoillensa tasainen, rauhallinen valo, ja huulille ilmaantui hymy.
Hän kutsui Stolzia ystäväkseen, piti hänestä sentähden ettei tämä koskaan antanut hänen olla yksin ja ikävöidä, vaan samalla hiukan ikäänkuin pelkäsi häntä, sentähden että tunsi itsensä liian lapseksi hänen edessään. Kun hänen päässään syntyi jokin kysymys ja hän tuli siitä neuvottomaksi, niin ei hän heti sitä päättänyt Stolzille uskoa: tämä oli liian kaukana hänen edessään, liian paljon korkeammalla häntä, niin että toisinaan hänen itserakkautensa kärsi tästä kypsymättömyydestä ja eroituksesta heidän henkisen kehityksensä ja ikänsä välillä.
Stolz oli myös ihastunut tyttöön omanvoitonpyytämättömästi niinkuin ihmeelliseen jumalanluomaan, josta tuulahti vastaan raitista älyä ja puhtaita tunteita. Tyttö oli hänen silmissään ainoastaan tuollainen sulostuttava lapsi, jonka vastaisesta kehityksestä saattoi paljon toivoa.
Hänen kanssansa puheli Stolz kuitenkin mieluummin ja useammin kuin muiden naisten kanssa, sentähden että tyttö, vaikkakin tajuttomasti, kulki yksinkertaista ja luonnollista elämän tietä ja ettei hän onnellisen luonteensa, terveen ja suoran kasvatuksensa seurauksesta ollut vieraantunut rehellisesti ilmituomasta ajatustaan, tunnettaan, tahtoaan, vieläpä kaikista pienintä, tuskin huomattavaa silmäinsä, huultensa ja kättensä liikettä.
Ehkäpä hän juuri sentähden niin luottavasti astua sipsutteli tätä tietä, että aika-ajoittain kuuli rinnallansa toisetkin, vielä varmemmat askeleet, "ystävänsä" askeleet, johonka hän luotti, tasoittaen oman käyntinsä niiden mukaan.
Miten tahansa lienee ollutkin, mutta harvassa neidossa saattoi kohdata sellaisen yksinkertaisuuden ja luonnollisen vapauden katseessa, sanoissa ja koko käytöksessä. Hänen silmissään ei koskaan ollut luettavissa esim. että: "nyt minä hieman puristan ylähuultani ja tekeydyn miettiväiseksi — minä näytän sillä tavoin niin kauniilta. Katson tuonne ja olen säikähtävinäni jotain, huudahdan hiukkasen, ja hetipaikalla kiiruhdetaan minun luokseni… Istahdan pianon ääreen ja ojennan pienet jalkani niin että kengänkärki vain hipaisee poljinta…"