— Minun on täällä jostakin syystä paha ja tukala olla, minua polttelee, — sopersi Oblomov katsomatta häneen.
Tyttö jäi vaiti, taittoi syreenin oksan ja haisteli sitä, peittäen sillä kasvonsa ja nenänsä.
— Tunnustelkaapa, kuinka hyvälle tämä tuoksuu! — sanoi hän ja ojensi sen Oblomovinkin nenään kiinni.
— Mutta tuossapa kasvaa lehmänkieloja! Odottakaahan, minä poimin — huudahti Oblomov ja kyykistyi nurmikolle: — ne tuoksuvat paremmalta, niissä on enemmän luonnon lemua, tuulahdusta vainiolta ja lehdosta. Vaan syreeni kasvaa aina talojen läheisyydessä, oksat kiipeilevät ihan ikkunoista sisään, sentähden on haju niin äitelä. Kas kun ei kaste vielä ole kuivunut, kieloissa.
Ja Oblomov toi tytölle muutamia lehmänkieloja.
— Mutta rakastattekos resedaa? — kysyi tämä.
— En: sillä on niin väkevä tuoksu; minä en rakasta en resedaa enkä ruusua. Niin, minä en ylipäänsä kukkia rakasta; kenttäkukkia kyllä, vaan en huoneessa kasvavia — niistä on niin paljon touhua … ja niistä tulee niin pahaa siivoa…
— Mutta pidättekö muuten siisteydestä huoneissa? — kysyi tyttö viekkaasti katsahtaen häneen. — Älkää sietäkö pahaa siivoa!
— Niin, mutta minulla on palvelija sellainen … — mutisi Oblomov.
"Voi ilkeätä!" lisäsi hän itsekseen.
— Matkustatteko suoraapäätä Pariisiin? — kysyi Olga.