Oblomov koetti katsahtaa hänen kasvoihinsa saadaksensa selville mitä hän mietti, mutta tyttö haisteli lehmänkieloja ja syreeninterttua eikä itsekään tiennyt mitä ajatteli… mitä hänen oli sanominen, miten tekeminen. "Voi, jos Sonitshka nyt olisi tässä, niin hän heti tekisi jotakin, mutta minä olen sellainen typerä etten mitään osaa … tämä on kauhean kiusallista!" ajatteli hän.
— Minä olen sen kokonaan unhoittanut… — pääsi hänen huuliltaan sitten.
— Uskokaa minua, se tapahtui tahtomattani… minä en voinut hillitä … — puheli Oblomov vähitellen rohkaistuen. — Vaikka ukkonen silloin olisi jyrähtänyt tai kivi pudonnut päähäni, niin kuitenkin olisin sen sanonut. Sitä oli mahdoton millään voimalla pidättää… Jumalan tähden, älkää luulko että tahdoin… Minä olisin itse hetken perästä antanut vaikka mitä, jos olisin saanut peruutetuksi varomattoman sanani…
Tyttö käveli hänen rinnallaan silmät maahan luotuina ja tunnustellen kukkia.
— Unhoittakaa se siis, — jatkoi Oblomov: — unhoittakaa varsinkin siksi että se ei ollut totta…
— Eikö se ollut totta? — toisti tyttö kiihkeästi, oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti kukkasensa.
Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä remahtaneet suuriksi ja välähtivät kummastuksesta…
— Kuinka se ei olisi ollut totta? uudisti hän vielä kerran.
— Niin, Jumalan tähden, älkää suuttuko, vaan unhoittakaa. Minä vakuutan teille että se oli ainoastaan hetkellistä viehtymistä … laulun tähden.
— Laulunko tähden vain?…