Olga ei näyttäytynyt koko ajalla, kun Oblomov istui tädin kanssa, ja aika kului vitkaan. Oblomovia alkoi jälleen polttaa ja vilustaa. Nyt hän jo arvasi syyn tähän muutokseen Olgassa. Ei hän tiennyt itsekään, miksi tämä syy tuntui hänestä entistä raskaammalta.

Edellisestä puuskasta oli hänestä tuntunut ainoastaan hirvittävältä ja hävettävältä, mutta nyt tuntui sydänalassa niin raskaalta, kähmeältä, kylmältä ja alakuloiselta, ikäänkuin kostealla ja sateisella säällä. Hän oli antanut neidon ymmärtää että oli arvannut tämän rakkauden häneen, vieläpä kentiesi arvannut sen sopimattomaan aikaan. Tämähän jo todella oli loukkaus, jota tuskin saattoi parantaa. Ja mitä sitten, jos vaikka sopimattomaan aikaankin, mutta vielä niin kömpelösti! Hänhän, Oblomov, oli suoraansanoen itserakas tolvana!

Hän oli hennonut säikäyttää tunnetta, joka niin kainona tykytti tuossa nuoressa, neitseellisessä sydämmessä; joka siihen niin varovaisesti ja keveästi oli lehahtanut kuni lintunen oksalle: syrjästä vain joku kahiseva ääni — ja se lentää tiehensä.

Oblomov odotti jähmettyvällä vavistuksella, milloinka Olga tulee päivällispöytään, mitä ja kuinka tämä on puhuva ja kuinka katsova häneen…

Hän tuli — ja Oblomov ei voinut olla kummastelematta katsoessaan häneen; hän tuskin tunsi tyttöä samaksi. Hänellä oli toiset kasvot, vieläpä äänikin oli vieras.

Nuori, luonnokas, tuo melkein lapsellinen hymy ei kertaakaan näyttäynyt hänen huulillaan, ei kertaakaan hän nyt katsahtanut niin vapaasti ja avonaisesti noilla silmillään, joissa ennen aina ilmeni jotain, kysyvää, neuvotonta tai yksinkertaista uteliaisuutta, aivankuin ei hänellä enää olisi ollut mitään kysyttävää, mitään tiedustettavaa tai ihmeteltävää!

Hänen katseensa ei enää seurannut Oblomovin liikkeitä niinkuin ennen. Tyttö katsoi häneen niinkuin jo aikoja sitten olisi hänet tuntenut ja viimein oppinut ulkoa, ikäänkuin Oblomov ei olisi ollut hänelle mitään, vaan yhdentekevä niinkuin tuo parooni — sanalla sanoen aivankuin ei Oblomov olisi nähnyt häntä yhteen vuoteen ja tyttö sen vuoden kuluessa olisi kypsynyt ja muuttunut.

Poissa oli tylyys ja eilinen harmi, hän laski leikkiä, vieläpä naurahtelikin ja vastaili perinpohjaisesti kysymyksiin, joihin ei ennen olisi mitään vastannut. Nähtävästi oli hän päättänyt pakoittaa itsensä tekemään mitä muutkin tekevät ja mitä ei ennen ollut tehnyt. Sitä vapautta, joka ilman väkinäisyyttä salli ilmilausua kaikki, mitä mielessä liikkui, ei enää ollut. Mihin se kaikki niin äkkiä oli huvennutkin?

Päivällisen jälkeen lähestyi Oblomov tyttöä kysyen, eikö hän lähde kävelemään. Vastaamatta hänelle kääntyi Olga tätinsä puoleen kysymyksellä:

— Lähdemmekö me kävelemään?