Olga näet istui vuorella, kuuli huudon, vaan pidättäen nauruaan oli vaiti. Häntä halutti pakoittaa Oblomovin kiipeämään vuorelle.
— Olga Sergejevna! — huutaa kajautti hän suurella äänellä tunkeutuen pensasten läpi puoliväliin vuoren rinnettä, koettaen katsoa ylöspäin. "Puoli-kuusihan hän määräsi", mutisi hän itsekseen.
Olga ei voinut kauvemmin pidättää, vaan pyrskähti nauruun.
— Olga, Olga! Ah, sielläkö olette? — huudahti Oblomov iloisesti ulvahtaen ja kiipesi vuorelle.
— Huh! Kylläpäs teille päähän pistää, kun piiloudutte vuorelle! — läähätti hän ja istuutui Olgan viereen. — Kiusataksenne minua te itsekkin näin kiusaatte itseänne.
— Mistä te tulette? Kotoaka suoraan? — kysyi neito.
— En, minä menin ensin teille, vaan siellä sanottiin että olitte jo lähtenyt.
— Mitä olette tänään tehnyt? — kysyi Olga.
— Tänään olen…
— Riidellyt Sakariiaksen kanssa? — auttoi neito häntä sanomaan.