Mutta usein hän uupui, paneutui neidon jalkojen juureen, asetti käden sydämmelleen ja kuunteli, kuinka se tykytti, kääntämättä hänestä liikkumatonta, ihmettelevää ja huumautunutta katsettaan.
"Kuinka hän minua rakastaa!" ajatteli Olga näinä hetkinä ihaillen häntä. Jos hän joskus huomasi entisiä piileviä piirteitä Oblomovin sielussa, — ja neito ymmärsi syvästi niihin katsoa — vähintäkään väsymystä tai haaveksivaa torkkumista, niin sai Oblomov aikalailla nuhteita, joihin toisinaan sekaantui katumuksen tuskaa ja erehtymisen pelkoa.
Ainoastaan joskus, kun Oblomovia rupeaa haukotuttamaan ja hän jo avaa suunsa — hämmästyttää häntä yht'äkkiä neidon kummasteleva katse ja silmänräpäyksessä sulkee hän suunsa niin että hampaat narskahtavat vastakkain. Neito on seurannut pienintäkin uneliaisuuden varjoa toisen kasvoilla. Hän ei kysele Oblomovilta ainoastaan mitä tämä tekee, vaan myös mitä tämä aikoo tehdä.
Vielä voimakkaammin kuin nuhtelemalla heräsi Oblomovissa reippaus, kun hän sattui havaitsemaan että hänen väsymyksestään myös Olgakin väsyi sekä tuli välinpitämättömäksi ja kylmäksi häntä kohtaan. Silloin hänessä syntyi väkevä ja virkeä kuume, velttous hävisi jälleen, ja entinen myötätunnon lämmin ja kirkas lähde alkoi pulputa.
Mutta kaikki tämä huolehtivaisuus ei kuitenkaan johtunut lemmen lumoavasta piiristä. Hänen toimeliaisuutensa oli kielteistä laatua: tosin hän oli nukkumatta päivillä, lueskeli, alkoi pianpuoleen kirjoittaa suunnitelmansakin valmiiksi, oli paljon kävelyssä ja ajossa. Mutta tulevaisuuden ohjelma, itse elämän ajatus ja työ — se jäi vielä sittenkin ainoastaan aikomukseksi.
"Millaista elämää ja toimeliaisuutta tahtonee Andrei, ellei tämäkään kelpaa?" arveli Oblomov kerrankin päivällisen jälkeen haristaen silmiään ettei nukahtaisi. "Ettäkö tämä ei ole elämää? Ettäkö rakkaus ei ole yhtä työlästä kuin virkapalvelus? Koettaisippa itse! Joka päivä kymmenkunta virstaa jalkaisin! Eilenkin makasin yötä kaupungissa, viheliäisessä majatalossa, vaatteet päällä ja ainoastaan saappaat riisuttuina, eikä ollut Sakariiasta — ja kaikki tämä Olgan armollisten kaupunki-asiain tähden!"
Kaikista kiusallisinta oli hänestä, kun Olga teki hänelle jonkun erikoisalalle kuuluvan kysymyksen vaatien häneltä kuin miltäkin professorilta täydellistä selontekoa. Ja tämä tapahtui usein, ei suinkaan mistään turhanpäiväisyydestä, vaan yksinkertaisesti halusta saada tietää, miten asia oikeastaan on. Vieläpä Olga silloin monesti unohti oman ohjelmansa Oblomovin suhteen, kun itse kysymys häntä niin sattui viehättämään.
— Miksi ei meille opeteta tämmöisiä asioita? — puheli hän silloin miettiväisenä ja harmissaan toisinaan kuunnellen ahneesti ja henkeään pidättäen selitystä jostakin, jota oli totuttu pitämään tarpeettomana naisten tietää.
Kerran hän äkkiä lähestyi Oblomovia kysymyksillä kaksoistähdistä ja kun tämä tuli varomattomasti kyllä vedonneeksi Herschellin tähtitieteeseen, niin sai hän lähteä kaupunkiin kirjaa hakemaan ja oli pakoitettu lukemaan sen läpi sekä esittämään Olgalle siihen asti kunnes neidon tiedonhalu tuli täysin tyydytetyksi.
Toisella kertaa livahti hänen huuliltaan, jälleen varomattomuudesta, keskustelussa paroonin kanssa, sananen taiteilijakouluista — ja taas sai hän työtä viikkokaudeksi: täytyi lukea ja ottaa selkoa sekä sitten yhdessä ajaa Eremitaashiin ja siellä tarkastaa kaikki, mitä oli lukenut.