— Sakariias! — huusi hän. — Kun palvelija tulee, niin anna tämä kirje hänelle vietäväksi neidille.
— Ymmärrän, — mutisi Sakariias.
Todellakin tuntui Oblomovista nyt niin ihmeen hauskalta. Hän istahti jalkoineen sohvaan vieläpä kysäisten: "eikö ole mitään syötävää aamiaiseksi?" Söi kaksi munaa ja sytytti sikaarin. Sydän ja pää tuntuivat niin täyteläisiltä: se oli elämän tunne! Hän kuvaili itselleen, kuinka Olga saa hänen kirjeensä, kuinka hän hämmästyy ja kuinka hänen kasvonsa muuttuvat sitä läpilukiessaan. Mitä seuraa sitten?…
Hän oikein nautti tämän päivän tulevista tapauksista ja aseman uutuudesta… Tyrmistynein sydämmin kuulosti hän, milloin etehisen ovi narahtaen aukeneisi ja palvelija saapuu, ja eikö Olga jo ole saanut kirjettä ja paraikaa sitä lue… Ei, etehisessä vallitsee hiljaisuus.
"Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli hän rauhattomasti: "miksikähän ei ketään ole käynytkään?"
Salainen ääni kuiskutti samalla hänen korvaansa! "miksi olet rauhaton? Sehän sinulle olisikin hyvä ettei ketään kävisi, etteivät suhteet särkyisi?" Mutta hän tukahdutti tämän äänen.
Puolen tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta pihalta, missä tämä istui ajurin kanssa.
— Eikö ketään ole käynyt? kysyi Oblomov.
— Käyneet ovat, — vastasi Sakariias.
— Mitäs sinä?