— Miksi te sitten äsken minua moititte, ja itse nyt olette kanssani samaa mieltä? — keskeytti Oblomov.
— Siksi että tämä kiusanteko alkoi teidän puoleltanne. Minä siihen en puuttunut, se tapahtui itsestään, ja minä nautin siitä että se nyt on mennyttä, mutta te sen valmistitte ja nautitte siitä jo edeltäpäin. Te olette — ilkeä, ja siitä minä teitä soimasinkin! Ja sitten … teidän kirjeessänne leikkii ajatus ja tunne … te ette elänyt tätä yötä ja aamua omalla tavallanne, vaan niinkuin on tahtonut teidän elävän teidän ystävänne ja minä — se nyt on toinen syy ja sitten lopuksi, kolmanneksi…
— Kolmanneksi sentähden että siinä kirjeessä aivankuin kuvastimessa näkyy teidän hellyytenne, teidän varovaisuutenne, teidän pelkonne minun onneni suhteen, teidän puhdas omatuntonne … kaikki se, minkä minulle teissä on osoittanut Andrei Ivanitsh ja mihin minä olen rakastunut, ja minkä tähden unhoitan teidän laiskuutenne… teidän henkisen turtumuksenne… Te olette tässä; kirjeessä lausunut itsenne ilmi tahtomattanne: te ette ole itsekäs, Ilja Iljitsh, te ette kirjoittanut laisinkaan sentähden että erottaisiin — tätä ette te tahtonut, vaan sentähden te kirjoititte että pelkäsitte pettävänne minut… sen sanoi teille rehellisyys, muuten olisi kirje minua loukannut, enkä silloin olisikaan itkenyt — ylpeydestä en olisi itkenyt! Nyt näette että tiedän, mistä syystä minä teitä rakastan enkä pelkää erehdyksiä: teidän suhteenne en minä erehdy…
Ja tätä puhuessaan hän aivan loisti. Hänen silmänsä säteilivät suurta lemmenriemua ja oman voiman tuntoa; hänen poskillaan heloitti kaksi ruusunpunaista pilkkua. Ja Oblomov, Oblomov oli kaiken tämän aiheena! Rehellisestä sydämmestään oli hän viskannut neidon sieluun tämän tulen, tämän liekkien leikin, tämän loisteen.
— Olga! Te olette … parempi kaikkia muita, te olette paras nainen koko mailmassa! — huudahti Oblomov riemuissaan, ja muistamatta itseään ojensi kätensä ja kallistui neidon puoleen. — Jumalan tähden … yksi suudelma tämän sanoin lausumattoman onnemme vakuudeksi, —kuiskahti hän kuni unenhoureessa.
Neito kimmahti silmänräpäyksessä askelen taapäin, riemukas säteily ja poskienpunat lensivät tipotiehensä kasvoilta, ja nuot äsken niin leppeät silmät säihkyivät uhkaa.
— Ei ikinä! Ei ikinä! Älkää tulko likelle! — huudahti hän säikähtyneenä, miltei kauhussaan työntäen molemmat kätensä ja päivänvarjostimensa hänen ynnä itsensä väliin sekä seisahtui syrjittäin kuni patsaaksi kivettynyt, hengittämättä, uhkaavaan asentoon, uhkaavin katsein.
Oblomov lauhtui tuossa tuokiossa: hänen edessään ei ollutkaan lempeä Olga, vaan loukkaantunut ylpeyden ja vihan jumalatar, jonka huulet olivat yhteenpuristetut ja jonka silmistä singahti salama.
Suokaa anteeksi! … — sopersi hän, tuo hämmästynyt ja masentunut
Oblomov.
Olga käännähti verkalleen ja läksi kävelemään pelokkaasti katsoen viistoon yli olkapäänsä että mitä Oblomov… Vaan tämä käppelehti hiljaa ikäänkuin koira raahaten häntäänsä, jonka päälle on polkaistu.