Kauvan kävelivät he pitkin käytäviä, käsi-kädessä. Neidon kätöset olivat kosteat ja pehmeät. He poikkesivat puistoon.
Puut ja pensaat olivat siellä sekautuneet synkäksi parveksi, kahden askelen päähän ei voinut mitään nähdä, ja ainoastaan vaaleahkoina juovina kiemurtelivat hiekkaiset polut.
Olga katsahteli lakkaamatta pimeyteen ja likistyi Oblomovia vasten.
Ääneti vaelsivat he eteenpäin.
— Minua hirvittää! — virkkoi neito yht'äkkiä vavahtaen, kun he melkein hapuilemalla tunkeutuivat pitkin ahdasta käytävää, kahden mustan, läpipääsemättömän metsänseinän lomitse.
— Mikä niin? — kysyi Oblomov. — Älä pelkää, Olga, minä olen sinun kanssasi.
— Sinäkin minua kauhistutat! — kuiskasi Olga. — Mutta se on jonkinlaista suloista kauhistusta… Sydän tyrmistyy… anna kätesi ja tunnustele, kuinka se tykyttää…
Ja samalla hän taas vavahti sekä siristeli silmiään.
— Näetkö, näetkö? — kuiskahti hän värähtäen ja tarttui lujasti molemmin käsin Oblomovin olkapäähän. — Etkö näe, kuinka joku vilkuttaa hämärässä?…
Ja neito puristautui kiinteämmin Oblomovia vasten.
— Ei täällä ole ketään … — sopersi Oblomov, vaikka pitkin hänenkin selkäydintään tuntui ryömivän kuin muurahaisia.