— Ei, odota, tämä kyllä selviää…
Neito puristi Oblomovin kättä, katsahti häntä tuontuostakin likeltä silmiin ja oli kauvan vaiti, alkoi sitten itkeä nyyhkyttää, aluksi hiljalleen, sitten ääneen. Oblomov ei tiennyt mitä tehdä.
— Jumalan nimessä, Olga, pian kotiin! — toimitti hän rauhattomasti.
— Ei tämä ole vaarallista, — vastasi neito itkeä nyyhkyttäen: — älä häiritse, salli itkeä loppuun asti… tuli sammuu kyyneliin, minun tulee helpompi olla, tämä kaikki on vain hermojen leikkiä…
Oblomov kuunteli tässä pimeydessä Olgan raskasta hengitystä, tuntien kuinka tämän kuumat kyynelet tipahtelivat hänen kädelleen ja kuinka suonenvetoisesti tämä puristeli hänen kättään. Oblomov ei liikauttanut sormeaankaan, vaan istui henkeään pidättäen. Mutta neidon pää lepäsi hänen olkapäällään ja tuo kuuma hengitys pani hänenkin poskensa hehkumaan… Hänkin vavahti, mutta ei uskaltanut koskettaa huulillaan tytön poskia.
Sitten tyyntyi Olga tyyntymistään ja hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi… Hän vaikeni kokonaan niin että Oblomov jo luuli hänen nukahtaneen siihen ja pelkäsi liikahtaa.
— Olga! — huudahti hän kuiskaten.
— Mitä? — vastasi neito niinikään kuiskaamalla ja huokasi ääneen. — No nyt se on ohi… — sanoi hän väsyneesti: — minun on jo helpompi olla, minä hengitän vapaasti.
— Mennäänkö siis? — sanoi Oblomov.
— Mennään! — toisti Olga väkinäisesti. — Sinä, minun armaani! — kuiskasi hän sitten hempeästi, likistäen Oblomovin kättä ja nojautuen tämän olkapäähän asteli epävarmoin askelin kotiin asti.