— Olga, sinä olet vielä nuori etkä tiedä kaikkia vaaroja. On tapauksia, jolloin ihminen ei voi hallita itseään, häneen asettuu asumaan ikäänkuin helvetillinen voima, sydämmeen lankeaa pimeys, ja silmissä leimahtavat salamat. Järjen kirkkaus himmenee ja kunnioituksen puhtauteen ja viattomuuteen tempaa pois tuulenpuuska, ihminen ei muista itseään, hänessä huokuu himo, hän lakkaa olemasta oma herransa — ja silloin hänen allansa aukeaa pohjaton kuilu.
Oblomov oikein vavahti tätä sanoessaan.
— No, mitäs sitten? Auvetkoon vain! — virkkoi Olga katsoen hyvin tarkasti Oblomovia silmiin.
Tämä vaikeni tuntien ettei joko ollut mitään enempää puhuttavaa tahi ettei ansainnutkaan pitemmälti puhua.
Neito katseli häntä kauvan lukien hänen otsansa poimuista ikäänkuin kirjoitetuista riveistä ja muistellen itse jokaista hänen sanaansa, jokaista hänen katsettansa, aatteissansa läpikäyden rakkautensa koko kulun aina tuohon himmeään iltaan asti puutarhassa, jonka illan muistaessaan hän yht'äkkiä karahti punaiseksi.
— Sinä puhut yhä tyhmyyksiä! — huomautti hän pikaisesti, katsoen syrjään. — En mitään salamoita minä sinun silmissäsi ole nähnyt… sinä katsot minuun tavallisesti kuin … kuin minun entinen hoitajattareni Kusjminitsha! — lisäsi hän naurahtaen.
— Sinä lasket leikkiä, Olga, vaikka minä olen puhunut vakavasti… enkä ole vielä kaikkea toki sanonutkaan.
— Mitäs vielä? — kysyi Olga. — Mikä pohjaton kuilu sinulla vielä on kertomatta?
Oblomov huokasi raskaasti.
— Se, ettei meidän pitäisi nähdä toisiamme … näin kahdenkesken…