— En mitään. Mitäs minulla olisi ollut siihen vastattavaa? Minä ainoastaan punastuin.
— Hyvä Jumala! Mihin asti on nyt asia mennyt, kun sinäkin punastut! — huudahti Oblomov kauhistuneena. — Kuinka varomattomat me olemme. Mitä tästä vielä tulee?
Ja hän katsahti kysyvästi Olgaan.
— En tiedä, — virkkoi neito leppeästi.
Oblomov oli luullut rauhoittuvansa saatuaan ilmaistuksi Olgalle huolensa, oli toivonut ammentavansa itselleen tahdon voimaa neidon silmistä ja terveestä puheesta, ja sentähden hän nyt, kun ei saanutkaan elävää ja ratkaisevaa vastausta, kovin masentui mieleltään. Hänen kasvonsa vavahtelivat päättämättömyydestä, hänen katseensa vaelsi alakuloisesti ympäri ja hänen sisässään jo tuntui vilutaudin oireita. Hän melkein unohti Olgan läsnä-olon ja oli näkevinään parven ihmisiä: Sonitshkan miehineen ja vieraineen, ja kuuli heidän keskustelunsa ja naurunsa.
Vastoin tavallista kekseliäisyyttään oli Olga nyt vaiti, katseli kylmästi häneen ja vielä kylmemmin lausui vastauksensa "en tiedä". Eikä Oblomov viitsinyt vaivata itseänsä tai ei älynnyt syventyä salattuun ajatukseen näissä sanoissa "en tiedä". Ja hän pysyi ääneti, sillä ilman toisten apua, ei hänen ajatuksensa tai aikomuksensa koskaan voinut kypsyä eikä niinkuin tuleentunut omena pudota itsestänsä maahan, vaan se täytyi nykäistä hänestä irti.
Olga katseli häntä kotvan aikaa, heitti sitten mantillin hartioilleen, tapasi huivinsa puunoksalta, sitoi sen kiirehtimättä kaulaansa sekä otti päivänvarjostimensa.
— Mihin nyt? Näin varhain! — kysyi Oblomov äkkiä säpsähtäen.
— Ei tämä ole varhain, vaan myöhään. Totta se on, mitä olet sanonut, — lausui neito mietteliään-alakuloisesti: — me olemme menneet liian pitkälle emmekä tiedä miten tästä päästä: meidän täytyy mitä pikimmiten erota ja lakaista pois menneisyyden jäljet. Jää hyvästi! — lisäsi hän kuivankatkerasti ja taivuttaen päänsä alaspäin läksi astumaan pitkin polkua.
— Olga, armahda minua Jumalan nimessä! Ettäkö emme enää saa toisiamme nähdä. Minähän … kuule Olga!