— En, minulla on kaksi lasta miesvainajastani: poika kahdeksannella ja tyttö kuudennella vuodella, — alkoi emäntä jotenkin puheliaasti ja hänen kasvonsa muuttuivat vähän eloisammiksi: — on tässä vielä meidän kivuloinen mummomme, joka tuskin kävelee muualle kuin kirkkoon; ennen se käydä kämppäsi toki torillakin piika Akuliinan kanssa, vaan Nikolain päivästä alkaen ei ole käynyt: jalat sillä rupesivat turvottumaan. Ja kirkossakin se enimmäkseen istuskelee vain portailla. Muita ei talossa asu. Joskus käypi nato vierailemassa ja Mihei Andreitsh.
— Käypikö Mihei Andreitsh useinkin teillä? — kysyi Oblomov.
— Toisinaan se kuukauden päivät tässä vierailee; he ovat ystävykset veljeni kanssa, aina ovat yksissä…
Ja emäntä vaikeni tyhjennettyään koko naisellisen varaston ajatuksia ja sanoja.
— Kuinka hiljaista teillä täällä on? — virkkoi Oblomov. — Jos ei vain tuo koira haukkuisi, voisi luulla ettei ole yhtään elävää sielua koko talossa.
Emäntä naurahti vastaukseksi.
— Menettekö usein ulos pihasta? — kysyi Oblomov.
— Kesäisin niin sattuu. Niinpä tuonoin Eljaksen perjantaina käytiin
Ruutitehtaalla.
— Siellä taitaa käydä paljon väkeä? — kysyi Oblomov, katsoen aukipäässeen huivin välitse emännän korkeata, liikkumatonta ja vahvaa rintaa, joka oli kuin divaani tyyny.
— Ei, tänävuonna oli vähän väkeä, aamusta päivin satoi vettä, vaan illaksi selvisi. Kyllähän siellä muuten käy paljon rahvasta.