Ja Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev sormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa hajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.
— Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai jäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.
— Miksikä te kysytte?
— No että joutuisimme sinne Katariinanhoville…
— Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: "Katariinanhoville! Katariinanhoville!" murahti Oblomov harmistuneena. — Eikö teillä ole kylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä, täällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä katselette?
— Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla, minä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.
— No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen paikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi, syödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä… Vaan minä olen unhoittanut … enhän minä voisikkaan mihinkään mennä. Tarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.
— Ah, jos niin on asianlaita … niin minä mielelläni … kuten tahdotte … sopersi Aleksejev.
— Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov vilkkaasti.
— Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät suurina.