— No, no, jo piisaa! — virkkoi Oblomov viitaten kärsimättömästi kädellään häntä menemään.
— Kuinka voisi puhua semmoisesta, mitä ei ole olemasskaan? — lopetti Anisja poistuessaan. — Vaan mitä Nikita lie sanonutkaan, niin tiedättehän te että laki ei ole pöllöjä varten kirjoitettu. Minulle itselleni se ei toki päähänkään pälkähtäisi, päivät pääksyttäin tässä hyörin ja pyörin enkä semmoisiin joudu. Jumala tietää, miten on asianlaita. Tuossa sen on kuvansakin seinällä… — Ja näin sanoen katosi puhuva nenä oven taakse, vaan vielä kotvan aikaa kuului sen ääni oven takaa.
— Siinä se nyt oli! sopersi Oblomov pannen kämmenensä yhteen. —
Anisjakin väittää kivenkovaa että: olisiko se mahdollistakaan…?
— Ah onni, onni! — lausui hän sitten katkerasti. — Kuinka helposti särkyvä, kuinka vähän lupaava sinä olet! Morsiushuntu, seppele, rakkaus, rakkaus! Mistä otan minä rahat? Millä elän minä, kun sinutkin, sinä puhdas, laillisesti siunattu rakkaus, täytyy ostaa?
Tästä hetkestä alkaen luopuivat haaveet ja sielunrauha Oblomovista. Hän alkoi maata huonosti, syödä niukasti ja katsella kaikkea hajamielisesti ja nurjasti.
Hän oli tahtonut säikäyttää Sakariiasta ja olikin itse peljästynyt pahemmin häntä, kajotessaan häidenvietto kysymyksen käytännölliseen puoleen ja huomatessaan kuinka tämä oli, jos kohta runollinen, vaan samassa liiaksi järjestämis-kykyä kysyvä julkinen askel ankaraan todellisuuteen ja vakaviin velvollisuuksiin.
Sellaiseksi ei hän ollut kuvitellut mielessään keskustelun tuloksia Sakariiaksen kanssa. Hän muisti, kuinka juhlallisesti hän oli aikonut ilmaista salaisuutensa Sakariiakselle, kuinka Sakariias oli ulvova ilosta ja lankeava hänen jalkoihinsa ja kuinka hän oli antava tälle kaksikymmentäviisi ruplaa ja Anisjalle kymmenen…
Kaikki tämä muistui nyt mieleen ja silloinen onnen väristys, Olgan lämmin käsi ja kuuma syleily…
Oblomov tyrmistyi kauhusta: "kaikki on kuihtunut, kaikki on surkastunut!" kaikui ääni hänen sisässään ja hän kysyi itseltään: — mitä, mitä nyt on tehtävä…?
5.