— Meni kotiin, — vastasi neito hyvin vikkelästi, katsellen vastarannalla olevia rakennuksia.
— Entä mitenkäs sinä? — jatkoi Oblomov.
— Kuinka kaunista tuolla on! Eikö voida mennä sinne päin? — huudahti Olga osoittaen päivän varjostimellaan vastarannan suuntaan. — Kuule, sinähän siellä puolella asut?
— Niin.
— Minkä kadun varrella, näytäppä!
— Sano, mihin se palvelija joutui? — kysyi Oblomov.
— Niin, vastasi neito huolimattomasti: — minä lähetin hänet noutamaan rannerengasta kotoa, vaan itse tulin tänne.
— Kuinkas sinä niin voit tehdä? — virkkoi Oblomov siristäen häneen silmiään säikähtynyt ilme kasvoissa. Olga koetti tahallaan näyttää yhtä säikähtyneeltä.
— Puhu vakavasti Olga, äläkä enää huoli leikkiä laskea!
— En minä leikkiä laske, niin se tosiaankin oli! — sanoi neito tyynesti. — Minä unhoitin tahallani rannerenkaan kotiin ja tätini oli pyytänyt minua käymään eräässä puodissa. Sinä et mitenkään olisi sellaista temppua hoksannut! — lisäsi hän ylpeästi ikäänkuin olisi mainionkin tehtävän suorittanut.