Oblomov rupesi miettimään, suuteli sitten Olgan kättä ja huokasi raskaasti.
— Hyvä Olga, kuule, mitä minä luulen, — virkkoi Oblomov: — minun mielikuvitukseni on koko tämän ajan tullut niin läpisäikytetyksi näistä kauhuista sinun tähtesi, minun aivoni ovat niin rääkätyt huolien takia ja minun sydämmeni niin kipeytynyt milloin lupaavista, milloin pettävistä toiveista ja odotuksesta, että koko minun elimistöni on joutunut täristyksiin ja niin tyrmistynyt että se tarvitsee jonkunaikaista rauhoittumista…
— Miksikäs se ei minulla sitten ole tyrmistynyt ja miksikäs minä etsin viihdytystä ainoastaan sinun viereltäsi?
— Sinulla on nuoret, vahvat voimat, ja sinä rakastat avomielisesti ja rauhallisesti, mutta minä… vaan sinä et tiedä, millä lailla minä sinua rakastan! sanoi Oblomov kyykistyen alas lattiaan ja suudellen Olgan käsiä.
— En tiedäkkään vielä oikein — sinä olet niin kummallinen että minä ihan sotkeudun laskuissani: minulla sammuu sekä järki että toivo … kohta me lakkaamme ymmärtämästä toinen-toistamme ja silloin käy huonosti!
He vaikenivat molemmat.
— Mitäs sinä olet tehnyt näinä päivinä? — kysyi Olga ensi kerran tarkastaen silmillään huonetta. — Ei sinulla ole täällä hyvä olla, nämät huoneet ovat liian matalat. Ikkunat ovat pienet, seinäpaperit vanhat… Missä sinulla vielä on huoneita?
Oblomov riensi näyttämään hänelle huoneustoansa sekoittaaksensa kysymyksen siitä, mitä hän oli tehnyt näinä päivinä. Sitten istuutui Olga sohvaan ja Oblomov asettui jälleen matolle hänen jalkojensa juureen.
— Niin, mitä sinä olet tehnyt näinä kahtena viikkona? kysyi Olga uudestaan.
— Lueskellut, kirjoitellut, ajatellut sinua…