Hänen silmänsä säteilivät kuin ennen puistossa ja niistä loisti jälleen ylpeyttä ja tahdon voimaa. — Minä olen heti valmis menemään, mihin sinä käsket, tekemään mitä sinä tahdot. Minä tunnen eläväni, kun sinä minuun katsot, kun sinä puhut ja laulat…
Ankaran miettiväisesti oli Olga kuunnellut näitä Oblomovin lemmenhimon purkauksia.
— Kuule Ilja, — sanoi hän sitten: — minä uskon sinun rakkauteesi ja omaan vaikutusvoimaani sinun ylitsesi. Vaan miksi sinä säikyttelet minua tuolla epävarmuudellasi ja saatat minut epäilyksiin? Minä olen sinun päämääräsi, vakuutat sinä, vaan sinä kuljet sitä kohti niin arasti ja hitaasti, ja sinulla on vielä pitkälti kuljettavaa. Sinun täytyy nousta minua korkeammalle, tätä minä sinulta odotan! Minä olen nähnyt onnellisia miehiä, kuinka he rakastavat, — lisäsi hän huoaisten: — heissä kaikki kiehuu eikä heidän levollisuutensa ole sinun levollisuutesi kaltainen, eivät he paina alas paitansa, vaan kulkevat silmät auki toimeliaina ja tuskin nukkuen. Mutta sinä…? ei, ei tämä ole sennäköistä kuin tässä asuisi rakkaus ja kuin minä olisin sinun elämäsi päämääränä…
Ja epäillen pudisti Olga päätänsä.
— Sinä! oi sinä! … saneli Oblomov jälleen suudellen neidon käsiä ja rimpuillen hänen jaloissaan. — Sinä yksin! Hyvä jumala tätä onnen tunnetta! — hoki hän kuni houreissa. — Ja sinä luulet että olisi mahdollista sinut pettää ja nukahtaa tällaisen herätyksen jälkeen ja olla tulematta sankariksi! Te saatte nähdä, sinä ja Andrei, — jatkoi hän silmäillen ympärilleen innostunein silmin: — kuinka korkealle miehen voi nostaa sellaisen naisen rakkaus kuin sinä! Katso, katso minuun: enkö minä ole noussut, enkö minä elä tällä hetkellä? Lähtekäämme täältä ulos! Pois, pois! Minä en voi silmänräpäystäkään jäädä tänne, minä tukehdun — täällä on iljettävä ilma! — puhui hän teeskentelemättömällä inholla katsahtaen ympärilleen. — Anna minun elää tänään loppuun asti tällä tunteella… Ah, jospa tämä sama tuli, joka minua nyt polttaa, polttaisi minua huomennakin ja aina ja iäti! Vaan kun sinua ei ole läsnä — niin minä sammun ja vaivun alas. Nyt minä olen virvonnut eloon, nyt olen noussut. Minusta näyttää että minä … oi Olga, Olga! — Sinä olet kaikkia kauniimpi koko mailmassa, sinä olet naisista ensimmäinen, sinä … sinä…
Oblomovin kasvot painuivat Olgan kättä vasten ja hän jäi tunnottomana polvilleen. Sanat eivät enää ottaneet lähteäkseen suusta. Hän puristeli neidon kättä vasten sydäntänsä, hillitäksensä liikutustansa, loi Olgaan himoitsevan, kostean katseensa ja jäi liikkumattomaksi.
"Hellä ja lempeä hän on!" ajatteli Olga, mutta ei kuten ennen kesällä, vaan huokaisten raskaasti ja vaipuen syviin mietteisiin. Sitten hän säpsähti ja sanoi lempeästi:
— Minun on aika jo lähteä!
Oblomov tuli silmänräpäyksessä tuhtoihinsa:
— Herrajumala, oletko sinä täällä? Minun luonani? — änkytti hän ja hänen innostunut katseensa muuttui araksi vilkuilemiseksi syrjään eivätkä hehkuvat lauseet enää singahdelleet hänen huuliltaan. Kiireesti tempasi hän Olgan hatun ja salopin ja tahtoi hädän touhussa pistää salopin hänen päähänsä.