Miksi oli hän joku aika sitten lakannut olemasta oma itsensä?
Miksi hän ennen, jos paisti sattui palamaan pilalle tai kala kiehumaan liiaksi liemessä tai vihannekset jäämään pois sopasta, tosin ankarasti, vaikka rauhallisesti ja tyynenarvokkaasti muistutti siitä Akuliinaa unhoittaen kohta koko asian, mutta nyt, jos sellaista sattui tapahtumaan, äkkiä hypähti pöydästä ja riensi keittiöön kiivaasti ja katkerasti nuhtelemaan Akuliinaa vieläpä Anisjallekkin hiukan siitä tiuskaisten, ja oli seuraavana päivänä itse katsomassa että vihannekset tulivat sekaanpannuiksi ja ettei kala päässyt kiehahtamaan liiaksi?
Tähän vastataan kenties että omatunto kielsi häntä syrjäisten silmissä näyttämästä huolimattomalta asiassa sellaisessa kuin oli taloudenhoito, johon hänen itserakkautensa ja koko toimeliaisuutensa oli kohdistunut.
No hyvä. Vaan miksikäs hänellä ennen jo kello kahdeksalta illoin alkoivat silmät tahmaantua niin että hän jo kello yhdeksän, pantuaan lapset maata ja katsottuaan, olivatko tulet sammutetut keittiössä ja pellit kiinni, meni nukkumaan — ja nukahti niin ettei tykinlaukauskaan häntä voinut herättää, aina kello kuuteen asti aamulla?
Vaan nyt, jos Oblomov ajaa teatteriin tai jää istumaan Ivan Gerasimovitshin luo ja viipyy, myöhäseen poissa, ei häntä nukuta; hän kieritteleiksen-kyljeltä toiselle, tekee ristinmerkkejä, huokailee, ummistaa silmiänsä — vaan uni ei ota tullakseen.
Ja kun hiukankaan kuuluu kolinaa kadulta, kohottaa hän päätänsä, hyppää toisinaan vuoteeltaan, avaa ikkunaruudun ja kuulostelee: eikö se ole hän, Oblomov?
Jos porttiin kolkutetaan, heittää hän hameen yllensä, juoksee keittiöön, ravistelee hereille Sakariiaksen tai Anisjan ja lähettää avaamaan porttia.
Huomautatte kenties että tässä vain ilmaantuu hyvänsuopea talonemäntä, joka ei rakasta epäjärjestystä kodissaan eikä tahdo että hyyryläinen saisi yöllä odottaa kadulla siksi kunnes juopunut talonmies kuulee ja kömpii avaamaan tai että jatkuva kolkutus saisi lapset heräämään…
Vai niin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov makasi sairaana, emäntä ei päästänyt hänen luokseen ketään, levitti hänen huoneensa lattialle pehmeitä huopamattoja, ripusti uutimet ikkunoihin ja joutui aivan raivoihinsa — hän, tuo hyvä ja suopea emäntä, — jos Vanja tai Màsha vähänkään huusivat tai ääneensä nauroivat?
Ja miksi hän öisin, luottamatta Sakariiakseen ja Anisjaan, istui ja valvoi Oblomovin vuoteen ääressä laskematta häntä silmistään aina varhaiseen aamusoittoon asti, vaan sitten, heittäen salopin päälleen ja kirjoitettuaan suurilla kirjaimilla paperilipulle nimen "Ilja" riensi kirkkoon, antoi paperilipun alttarille terveyden sielumessuksi, poistui sitten soppeen, lankesi polvilleen ja makasi siinä kauvan, pää kirkon lattiata vasten, läksi sitten kiireesti torille ja palasi peloissaan kotiin kurkistellen oveen ja kuiskaten kysellen Anisjalta: — Kuinka siellä voidaan?