— Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä rätise vastaan!
— Vie sun kaksikymmentä! — sopersi sammaltavin kielin Ivan Matvejevitsh: — sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä vuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan rahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli pakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma? Pyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun sanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat kirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille — niin heti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka maata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, — haaveili hän humaltumistaan humaltuen: — silloin ei kukaan uskaltaisi tulla nokkasi alle pyytämään. — Semmoinen mies se istahtaa vain herroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: "aja klubille", ja siellä klubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan hopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että pärähtää, päivällisen — no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki kehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten paistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo huhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee, lapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi kammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan sinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan soljankkaa!
— Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja vielä hyvä … — puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. — Kolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa — se ei ole pilan asia!
— Hiljaa, hiljaa, kuoma! — keskeytti Ivan Matvejevitsh. — Mitäs se sen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä sitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää aika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan — mitäs elämää se semmoinen on!
— Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä kaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole kiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun joskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko elämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise! Ivan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä mielessään hautovan.
— Kuulehan, — alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin ilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: — vaan en tuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli koko aarre, jonka tässä hoksasin… Hei, ryypätään kuoma, ryypätään pian!
— En maista ennenkuin sanot, — vastasi Tarantjev työntäen luotaan maljan.
— Se on tärkeä asia, kuule kuoma, — kuiskutti Muhojarov katsahtaen oveen.
— No…? — kysyi Tarantjev kärsimättömästi.
— Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma, sehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle, jumaliste, juuri niin!