— Te olette paljon kehittynyt, Olga Sergejevna, kasvanut ja kypsynyt, — sanoi hän ääneen: — en teitä tahdo tuntea samaksi ihmiseksi. Eikä siitä ole kuitenkaan enempää kuin vuosikausi, kun on toisensa nähty. Mitä te olette tehnyt tällä-aikaa, mitä on teille tapahtunut. Kertokaa, kertokaa!
— Niin … ei mitään erityistä, — vastasi neito tarkastellen vaatekangasta.
— Mitenkä on laulamisenne laita? — puhui Stolz koettaen yhä tutkia tuota hänelle uutta ja outoa ilmeiden leikkiä Olgan kasvoilla, mutta se leikki välähti kuin salama salautuen näkyvistä.
— En ole pitkiin aikoihin laulanut, en ainakaan pariin kuukauteen, — virkkoi hän huolimattomasti.
— Kuinkas on Oblomovin tila? — sinkautti Stolz yhtäkkiä kysymyksen.
— Onko hän elossa? Miksei hän kirjoita?
Tässä olisi Olga kentiesi tahtomattaankin ilmaissut salaisuutensa, jollei täti olisi ehtinyt avuksi.
— Kuvitelkaa sitä kummaa, — sanoi tämä astuen ulos myymälästä: — joka päivä ensin oli meillä, vaan sitten yhtäkkiä katosi! Kun olimme lähdössä tälle ulkomaa-matkalle, niin panin tiedustamaan häntä — vaan siellä oli sanottu että hän on kipeä eikä ota vastaan. Ja niin jäi hän meiltä näkemättä.
— Ettekö tekään hänestä tiedä? — kysyi Stolz huolehtivasti Olgalta.
Olga oli tarkasti katsovinaan lornjetin läpi ohi vieriviä vaunuja.
— Niin, hän on todellakin sairastellut, — sanoi hän teeskennellyllä huomiolla silmäillen ajoneuvoja. — Katsokaas täti, minusta näyttää että nuo ohiajavat ovat meidän matkakumppaneitamme.