— No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, — sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen: — ja käske hankkia päivälliseksi samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.
— Mitä sanot? kysyi Oblomov.
— Tuleekos samppanjaa?
— Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee…
— Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä neuvoa tuolta tuossa, — lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: — taikka hänen sukulaiseltaan.
— No, no, älähän suutu, vaan puhu, — pyysi Oblomov.
— Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä…
— Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin…
— Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. — Sinä muutat kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan…
— Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien talvella juoksentelevan?