— Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään, vastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin: ja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme sitä mekin tässä: "kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin vatsamme kantaa!"
Kun hän vain ilman pahempia petkutuksia sai maastaan niin paljon tuloja kuin tarvitsi syödäkseen jokapäivä runsaan päivällisen ja illallisen perheensä ja vierastensa kanssa, niin kiitti hän Jumalaa ja piti syntinä edes koettaa hankkia enempää. Jos pehtori toi hänelle kaksituhatta ruplaa, pistettyään ensin kolmannen tuhannen omiin taskuihinsa, ja kyyneleet silmissä syytti huonoa vuotta, raesateita tai suurta kuivuutta, niin ukko Oblomov vain teki ristin-merkin ja myös kyyneleet silmissä lausui: — Se on Jumalan tahto ja Jumalan kanssa ei sovi riidellä. Täytyy kiittää Herraa siitäkin, mitä on saatu.
Mutta vanhusten kuoleman jälkeen taloudelliset asiat kylässä eivät ainoastaan jääneet parantumatta, vaan myös, kuten tilanhoitajan kirjeestä näkyi, kävivät huonommiksikin. Selvää siis oli että Ilja Iljitshin oli itsensä matkustaminen paikkakunnalle tutkimaan tämän asteettaisen tulojen vähentymisen syytä.
Ja hän aikoikin näin tehdä, mutta lykkäsi yhä lähtöään, osaksi senkin tähden että tällainen matka oli hänelle jotain aivan uutta ja tuntematonta, niin — se tuntui hänestä kerrassaan sankariseikkailulta. Yhden ainoan suurmatkan oli hän nimittäin elämässään tähän asti tehnyt, ja silloin oli hän matkustanut vuokrahevosilla, istutettuna syvään keskelle pehmeitä höyhenpatjoja, kirstuja, kapsäkkejä, siankinkkuja, nisuleipiä, kaikellaista paistettua ja keitettyä raavaanlihaa tai lintua sekä muutamien uskollisten palvelijain seuraamana. Se oli tapahtunut siihen aikaan, kun hänet tuotiin maalta Moskovaan ja tätä matkaa oli hän sitten pitänyt ylipäänsä kaiken matkustuksen mallikuvana. Mutta nyt sai hän kuulla ettei tällainen matkustus muka enää käynyt laatuun: täytyy rientää niin että päätä huimaa, koska on — kiire!
Yksi syy, miksi Ilja Iljitsh viivytti matkallelähtöään, oli myös se, ettei hän saanut asioitaan järjestetyiksi niinkuin olisi pitänyt, eikä uudistussuunnitelmaansa valmiiksi.
Tässä suhteessa ei hän enää ollut isänsä eikä isoisänsä kaltainen. Hän oli elänyt suurmaailmassa ja saanut opillista sivistystä ja tämä oli johtanut hänet kaikenlaisiin isille vieraisiin aatteisiin. Hän käsitti ettei omaisuuden hankkiminen ole suinkaan mikään synti, vaan että päinvastoin jokaisen kansalaisen velvollisuus on rehellisellä työllä kannattaa yhteistä hyvää.
Senpätähden tuo aikomus: panna toimeen uusia, ajan vaatimusten mukaisia parannuksia sekä maatilan hoidossa että talonpoikien hallitsemisessa, muodostikin tärkeimmän osan siinä elämänkuvassa, jonka hän tulevaisuudestaan oli hiljaisuudessa itselleen haaveillut.
Perusajatus tässä uudistussuunnitelmassa, rakennusten pääpiirteet ja asemoitus — kaikki se oli aikoja sitten jo valmiina hänen päässään; jäljellä olivat ainoastaan erityismuodot, arviolaskut ja numerot.
Muutamien vuosien ajan on hän jo täten hautonut salaista suunnitelmaansa, sitä punniskellut, sulatellut ja mietiskellyt edestakaisin kävellessään pitkin lattiaa tai makuullaan loikoen, taikka myös ihmisten parissa itsekseen. Milloin on hän siihen tekaissut jonkun täydennyksen, milloin jonkun mullistavan muutoksen, milloin uudestaan läpikäynyt sen, minkä edellisenä päivänä on saanut mietityksi, vaan sitten yöllä sen unhoittanut. Mutta väliin, yht'äkkiä kuin salama, leimahtaa hänen aivoissaan joku aivan uusi, odottamaton ajatus, veri rupeaa kihisemään hänen päässään — ja mielikuvitus alkaa työskennellä uudella vauhdilla.
Tätä tehdessään ei hän olekkaan mikään mitätön mies, joka toisilta ottaa jonkun aatteen valmiina omistaen sen itselleen. Ei! Hän on itse omien aatteidensa nerokas luoja, itse niiden mestarillinen toimeenpanija…