Saschenka rykäsi ja huokasi, mutta ei virkkanut sanaakaan.
— Katsopas tänne, jatkoi äiti auaisten balkongin oven: — eikö sinun ole sääli jättää nurkkaasi? Balkongilta löyhähti kamariin raitis ilma. Talosta levisi matkan päähän puutarha, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tiheitä orjantappuroita, tuoreita ja tuuheita syreenejä. Puitten välissä loistivat kukat, joka haaralle luikertelivat tiet; etempänä järvi, tyyni kuin kuvastin hiljakseen rantojansa kostutteli; toiselta puolen aamuauringon kultaisten säteiden valamana — toiselta tummansininen kuin taivas joka siinä kuvastui ja sen pinnassa hieman värähteli. Siellä näkyi kaikenvärisiä ruispeltoja pyöreän amfiteatterin muotoisena ja liittyivät viheriäiseen metsään.
Anna Pavlowna, peitettyään kasvonsa toisella kädellään auringon paisteelta, osoitteli toisella joka esinettä.
— Katsopahan, sanoi hän: — miten kauniisti Jumala puki peltomme. Noista pelloista saamme pelkkiä rukiita 500 tynnyriä; entäs tuolla on vehnää ja tattaria; tattari ei ole samanlainen kuin viime vuonna: taitaa tulla siitä huono sato. Entäs metsä, kuinka se on kasvanut! Ajattelepas vaan miten suuri on Jumalan laupeus! Puita myömme omasta osastamme tuhanteen ruplaan. Ja metsän otukset sitten! Ja kaikki tämä on sinun, rakas poikani; minä olen ainoastaan sinun isännöitsijäsi. Katsopas järveä: mikä loisto! Todella taivaallista! Miten kalat siinä kutevat, ostamme ainoastaan sampia, mutta kiiskiä, ahvenia, ruutanoita kiehumalla kiehuu: riittää itsellemme sekä työväellemme. Tuolla ovat lehmäsi ja hevosesi laitumella. Täällä sinä olet yksinäsi kaikelle herra, mutta siellä, ehkä jokainen lähettelee sinua sinne tänne. Ja sinä tahdot paeta tätä onnea, etkä tiedä vielä mihin, ehkäpä helvettiä… antakoon Herra anteeksi… Jää tänne!
Poika oli vaan ääneti.
— Etkö sinä kuuntele, sanoi hän. — Mitä sinä näin tarkasti katselet?
Nuori mies osoitti ääneti ja ajatuksissaan kädellään kauas. Anna Pavlowna katsahti ja kasvonsa muuttuivat. Tuolla peltojen välissä luikerteli tie kuin käärme ja katosi metsään, siihen luvattuun maahan, Pietariin. Anna Pavlowna oli muutaman minuutin ääneti, tointuakseen.
— Vai niin, sanoi hän vihdoin alakuloisesti. No, ystäväiseni, Jumalan haltuun! Matkusta, jos sinua niin vetää täältä pois: minä en pidätä! Et ainakaan voi sanoa, että äitisi masentaa nuoruuttasi ja elämääsi.
Äiti raukka! Siinä on sinulle palkinto kaikesta rakkaudestasi! Sitäköhän sinä odotit? Siinäpä se juuri onkin, ett'eivät äidit odota palkintoa. Äiti rakastaa rajattomasti ja ilman eroitusta. Jos olette suuret, kuuluisat, kauniit, ylpeät, jos nimenne kaikuu suusta suuhun, työnne kuuluu ympäri maailmaa — niin vanhuksen pää tutisee ilosta, hän itkee, nauraa ja rukoilee kauan ja tulisesti. Mutta poika suuremmaksi osaksi ei ajattele edes jakaa kunniaansa äitinsä kanssa. Jos olette henkisessä ja järjellisessä suhteessa köyhiä, jos luonto on jättänyt teidät vaillinaiseksi, jos sairaus rasittaa teidän sydäntänne tahi ruumistanne, ja vielä viimeksi, jos ihmiset työntävät teitä luotansa, eikä teille löydy sijaa heidän keskessä — sitä enemmän on sijaa äidin sydämmessä. Hän painaa kovemmin rintaansa vastaan rumaa, raajarikkoista sikiötänsä ja rukoilee sen puolesta kauemmin ja tulisemmin.
Kuinka Aleksanderia voi sanoa tunnottomaksi sentähden, että hän oli päättänyt erota? Hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Elämä oli kapalosta saakka hymyillyt hänelle, äiti hemmoitteli ja pilasi häntä hellyydellään, niinkuin tavallisesti pilataan ainoata lasta; hoitaja lauloi yhä hänen kätkyensä luona, että hän saa aina käydä kullassa eikä nähdä surua, professorit sanoivat hänen pääsevän kauas — ja jälleen kotia palatessaan hymyili naapurin tytär hänelle. Näytti siltä kuin talon kissa, Wasjka, olisi ollut hänelle ystävällisempi talossa kuin kenellekään muille.