Aleksander tahtoi yhä vaan juosta pakoon, — Mitä minä naisista! sanoi hän: — rakastaa minä en voi: minä olen heistä vieraantunut…
— Hyvä hyvä! saneli siihen Kostjakow. Naikaa, niin saatte nähdä. Muistan minäkin, etten olisi muuta viitsinyt tehdä kuin leikitellä tyttösten ja vaimojen kanssa, mutta kun tuli aika mennä vihille, sain aivankuin iskun päähäni: joku ajoi minua vaan naimaan.
Aleksanderkaan ei paennut. Hänessä alkoivat liikkua kaikki entiset unelmat. Sydän alkoi sykkiä lisätyllä vauhdilla. Hänen silmiensä edessä näkyi vyötäinen, milloin jalka, milloin Liisan kutri ja elämä alkoi taaskin hiukan valeta. Kolmen päivän kuluessa Kostjakow ei enää kutsunut häntä, vaan nyt Aleksander kuljetti itse tätä kalastamaan. "Jälleen! jälleen kaikki entinen!" puhui Aleksander, "mutta minä olen luja!" ja astui kuitenkin kiireesti järvelle.
Kärsimättömyydellä odotti Liisa joka kerta ystävyksien tuloa. Kostjakowille valmistettiin joka ilta kupillinen kukkaisteetä rommin kanssa, — ehkä Liisakin tällä viekkaudella osaksi vaikutti sen, etteivät he päästäneet ainoatakaan iltaa. Jos he myöhästyivät, niin Liisa tuli isän kanssa heille vastaan. Jos huono ilma joskus pidätti ystäviä kotona, niin seuraavana päivänä toruttiin sekä heitä että ilmaa, niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.
Aleksander mietti, mietti ja päätti lopettaa nuo kävelyt, Jumala tiesi millä tarkoituksella, hän ei tiennyt itsekään sitä, eikä käynyt koko viikossa kalastamassa. Eikä Kostjakowkaan käynyt. Viimein he menivät.
Virstan päässä siitä paikasta, missä he kävivät kalassa, kohtasivat he Liisan hoitajattaren kanssa. Liisa kirkasi nähdessään heidät, mutta hämmästyi sitte ja punastui. Adujew tervehti kylmästi, Kostjakow alkoi taas lörpötellä.
— Tässä mekin olemme, sanoi hän, Te ette odottanutkaan: samovariakaan ei ole. Onpa aikoja kulunut kun viimeksi kohtasimme toisiamme, neitiseni! Syökö kala hyvin? Minä tahdoin yhä tulla, mutta Aleksander Feodoritsh'ia en saanut tulemaan: hän istun vaan kotona… tahi oikeammin on pitkällään.
Liisa katsahti nuhtelevaisesti Adujewia.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.
— Niin, — entäs sitten? — Ette ole koko viikkoon käynyt täällä,