"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät, kotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin ja sieluni heräisi valveille".
Tässä hän luki Pushkinin runon: "Maalari on tyranni unisella pensselillä" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen perälle.
VI.
Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää, joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä — kaikki silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti. Hattara menee ohitse — järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat aivan kuin kullan valamina.
Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut, antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle hengelle valmistamaan päivällistä.
Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas. Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.
— Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. — Eikö olisi voinut kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.
Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho — kaikki selittämättömän pahan-enteisen värin valamana.
Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään, puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.
Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta. Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä, aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta. Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin. Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja ja kanoja, levitellen niiden purstoja.