— Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia.
Illalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.
— Kiitoksia Anton Ivanitsh.
— Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan kananpoikia valkean kostukkeen kanssa?
— Minä käsken…
— Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan…
— Niin toimittakaa, auttakaa.
Hän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.
Naisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin syynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella viittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita viittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa. Porsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander oli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.
Anna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.
— Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi aikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun kertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö sinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka on rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy katsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä sinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut: minä otan siitäkin selon.