Sitäpaitsi lisäsi hän suurella ylenkatseella: tytölle on anteeksi annettava: minä olin liian paljon korkeammalla häntä ja kreiviä ja koko tuota surkuteltavaa ja turhamaista piiriä; ei ole ihmekään että minä jäin hänelle käsittämättömäksi. Ja näiden sanojen perästä pysyi hänen kasvoillaan kauan ylenkatse.
— Setä sanoo yhä, että minun pitää olla jalo Nadinkaa kohtaan, jatkoi hän. Mistä hyvästä? Millä on tämä rakkaus kunnostuttanut itsensä? Kaikki oli halpamaista, kaikki kohdat tavallisia. Oliko yhtään ilmiötä, joka olisi eronnut tavallisen piirin jokapäiväisestä loasta? Näkyikö tässä rakkaudessa vähääkään sankarimaisuutta ja itsensäkieltämistä? Ei, hän teki melkein kaikki äitinsä mukaan! Poikkesiko hän minun tähteni kertaakaan seuraelämän säännöistä, velvollisuuksestaan? Ei koskaan! Ja tämä oli muka rakkautta!!! Tyttö — eikä osannut valaa runollisuutta tähän tunteesen.
— Millaista rakkautta Te vaatisitte naiselta? kysyi Lisaveta
Aleksandrowna.
— Millaista? vastasi Aleksander. Minä vaatisin ensimmäisen sijan hänen sydämmessään. Naisen, joka rakastaa, ei pidä huomata, eikä nähdä muita miehiä, paitsi minua, kaikkien pitää tuntua hänen mielestään sietämättömiltä. Minä yksin olisin korkein, kauniin — hän ojensi itseänsä — parhain, jaloin kaikista. Joka hetki, jota hän ei olisi kanssani viettänyt, olisi kadotettu hetki. Minun silmistäni, minun sanoistani täytyy hänen tavoittaa autuutta, eikä tietää mistään muusta… Lisaveta Aleksandrowna koetti peittää hymyä. Aleksander ei huomannut mitään.
— Minun tähteni, jatkoi hän, ja silmät säihkyivät, täytyy hänen uhrata kaikki: halveksittavat hyödyt, laskut, heittää itsestään äidin ja miehen yksivaltaisen ikeen, karata, jos niin tarvitaan, maailman ääreen, kantaa tarmolla kaikki tappiot viimeksi vielä halveksia itse kuolemaakin — se on rakkautta! Mutta tämä?
— Millä Te palkitsisitte tämän rakkauden? kysyi täti.
— Minäkö? Oh! aloitti Aleksander, kohottaen katseensa taivasta kohti, minä pyhittäisin hänelle koko elämäni, minä makaisin hänen jalkainsa juuressa. Korkein onneni olisi katsoa häntä silmiin. Hänen joka sanansa olisi minun lakini. Minä runoilisin hänen kauneudestaan, rakkaudestamme, luonnosta.
Hänen kanssaan suuni löytäisi Petrarkan kielen ja rakkaus… No enkö minä ole näyttänyt Nadinkalle, että minä voin rakastaa?
— Te ette siis usko tunnetta olevan, jos se ei esiinny sillä tavalla kuin Te tahtoisitte? Suuri tunne piilee…
— Etteköhän tahtoisi, ma tante, uskottaa minua, että semmoinen on tunnetta, kuin sedän tunne esimerkiksi; se piilee!