Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.
— Niin… mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein sopivin.
Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa, ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti, niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen, että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?
— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?
— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.
Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä; näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi; toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.
Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys, vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.
Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin mainitsematta niistä sanaakaan.
— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi, näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?
— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.