Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa, mikä oli parhaimpia Pietarissa.
Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta, hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin, suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen kohtuun.
— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?
— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!
— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?
Maria Dmitrijevna ei vastannut.
— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.
— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on kunnioitettava mies.
— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.
— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna; muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.