Hän puhui soitosta, Liisasta ja taas soitosta. Liisasta puhuissaan, kuului kuin hän olisi venyttänyt sanojaan. Lavretski siirsi puheen hänen sepityksiinsä ja pyysi, puoli leikillä, hänen kirjoittamaan niistä kirjasen.
— Hm, kirjasen! sanoi Lemm, ei, ei se ole voimiani myöten: minulla ei ole enää sitä sukkeluutta, sitä ajatusten vilkkautta, joka on niin välttämätön ooperaa sepittäissä; minä olen jo kadottanut voimani… Vaan jos minä vielä mitä voisin tehdä, niin tyytyisin romansiin; mutta, tietysti, minä haluaisin siihen hyviä sanoja…
Hän vaikeni, istui kauan liikkumatonna ja tähysteli taivasta kohti.
— Esimerkiksi, puhkesi hän vihdoin puhumaan, jotain tähän tapaan: te, tähdet, o, te kirkkahat tähdet…!
Lavretski kääntyi ja katsahti häneen.
— Te, tähdet, kirkkahat tähdet, toisti Lemm… Te katsotte samalla lailla rehellisiin ja kavaloihin… mutta ainoastaan viattomat sielut, tahi jotain sen tapaista… teitä ymmärtävät, ei parempi — teitä rakastavat. Toisekseen en minä ole runoilija, mihin minusta! Mutta jotain tähän tapaan, jotain ylevää.
Lemm työnsi hattunsa takaraivalle; valoisan yön vienossa hämärässä näyttivät kasvonsa vaalenneilta ja nuortuneilta.
— Ja te myös, pitkitti hän yhä, hiljenevällä äänellä, tiedätte ketä rakastaa, ken rakastaa osaa, sentähden että te olette viattomat, te yksin voitte rauhoittaa…. Ei, tämä kaikki ei ole sitä! Minä en ole runoniekka, huomautti hän, mutta jotain tähän tapaan…
— Vahinko ett’en minäkään ole runoilija, sanoi Lavretski.
— Turhia haaveiluita! vastasi Lemm ja vaipui vaunun nurkkaan. Hän ummisti silmänsä, ikäänkuin aikoen nukkua.