— Tehkää niin hyvin.
Varvara Pavlovna soitti mestarillisesti loistavan ja vaikean Görtzin etydin. Hänellä oli paljon voimaa ja näppäryyttä.
— Keijukainen! huudahti Gedeonovski.
— Tavatonta! vakuutti Maria Dmitrijevna.
— No, Varvara Pavlovna, tunnustanpa, sano; hän, ensi kertaa nimittäen häntä nimeltään, te hämmästytitte minut; tehän voisitte vaikka konsertteja antaa. Kaupungissamme on soittaja, vanha lystikäs saksalais-ukko, hyvin oppinut mies, joka Liisaa opettaa; hänen te aivan hurmaatte soitollanne.
— Onko Elisabet Mihailovna myös soittaja? kysyi Varvara Pavlovna, hieman kääntäen päätään hänen puoleensa.
— Niin, kyllä hän soittaa tavallisesti ja rakastaa soittoa; mutta mitä se on teidän rinnallanne? Vaan täällä on vielä muuan nuori mies: sen kanssahan teidän pitää tutustuman. Hän on taiteilija hengeltään ja runoileekin erinomaisesti. Hän yksin voi teitä täydelleen arvostella.
— Nuori mies? sanoi Varvara Pavlovna. Millainen hän on? Joku köyhä?
-— Ei suinkaan, ensimäinen seuramies meillä eikä ainoastaan meillä — et à Petersbourg. Kamarijunkkari, ylhäisimmissä piireissä suosittu. Te olette ehkä kuulleet hänestä: Panschin, Wladimir Nikolajevitsch. Hän on täällä valtion uskottuna… tuleva ministeri, huomatkaa!
— Ja on taiteilija?