— Minä ymmärrän teitä, toisti Panschin painavasti, joka oli aivan ymmällä, eikä tietänyt mitä sanoa.
Liisa hämmästyi, vaan ajatteli sitten: "tietäköön!" Panschin tuli salaperäisen näköiseksi ja vaikeni, ynseänä katsellen ympärilleen.
— Oho, jopa kello taisi lyödä yksitoista, huomautti Maria Dmitrijevna.
Vieraat ymmärsivät huomautuksen ja alkoivat hyvästi jätellä. Varvara Pavlovnan täytyi luvata tulla huomenna päivälliselle ja tuoda mukanaan Ada; Gedeonovski, joka jo vähällä oli nukkua nurkassa istuissaan, lupasi saattaa häntä kotiansa saakka. Panschin kumarsi juhlallisesti kaikille, ja kuistilla autettuaan Varvara Pavlovnan vaunuihin ja puristettuaan hänen kättänsä, huudahti vielä jälkeen: au revoir! Gedeonovski istui Varvara Pavlovnan viereen; tämä hyvitteli häntä koko tien sillä, että ihan kuin suotta asetti aina kenkänsä kären hänen jalalleen; tämä hämmentyi, puhui hänelle sievistelyjä; hän taas puolestaan naureskeli ja heitti ukkoon kiekailevia katseita joka kerta kun lyhdyn valo kadulta lankesi vaunuihin. Oma soittamansa valssi helisi vielä korvissaan, häiriten hänen sisällistä oloansa; olipa hän missä hyvänsä, ei hänen tarvinnut muuta kuin kuvitella mielessään tulituksia, seurasalia, pikaisia pyörteitä soiton säveltäessä, niin jo koko sielunsa kiihtyi, silmänsä tuikkivat kummallisesti, hymy valtaili huulet, jotakin ylhäisensuloista laskeusi koko hänen ruumiiseensa. Saavuttuaan kuistin eteen, hypähti Varvara Pavlovna keveästi ulos vaunuista — ainoastaan leijonattaret osaavat niin hypätä — kääntyi Gedeonovskiin ja rähähti äkkiä heleään nauruun aivan hänen nenänsä alla.
"Sydämellinen nainen, ajatteli valtioneuvos, astuissa kotiinsa, hyvä että minä olen hiljainen mies… mutta mitä hän oikein nauroi?"
Maria Timofejevna vietti koko yönsä Liisan sängyn vieressä.
XLI.
Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa: suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta. Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö, jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen, rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa… Mitäs? tahtoisitko sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi, sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin poika perhosen jälessä…" Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä, samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita, kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä! matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan. "Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö minun lannistuman tähän… joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle). "Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä, niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu. Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti. "Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen, pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin…"
Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana samoin katsoen eteensä tielle.