Tunnin kuluttua hän palasi takaisin, jäi seisomaan ovelle ja viittasi kädellään minua tulemaan luoksensa.
— Kuulkaa, sanoi hän: — jos minä kuolisin, säälisittekö minua.
— Millaisia ajatuksia teillä tänään on! huudahdin minä.
— Minä kuvailen mielessäni, että minä kuolen pian; minusta toisinaan näyttää, kuin kaikki ympärilläni jättäisi minulle jäähyväiset. On parempi kuolla, kuin elää tällä tavoin … voi älkää katsoko minuun tuolla tavalla; minä vakuutan, etten teeskentele. Muuten minä jälleen rupean pelkäämään teitä.
— Oletteko siis peljänneet minua?
— Jos minä olen tuollainen kummallinen olento, niin minä todellakaan en ole syypää siihen, vastasi hän, — Katsokaa, minä en enää saata nauraakaan…
Hän pysyi surullisena ja raskasmielisenä iltaan saakka. Jotakin oli hänessä tekeillä, mutta mitä se oli, sitä minä en käsittänyt. Hänen silmäyksensä pysähtyivät usein minuun; minä en ymmärtänyt, mitä ne lausuivat, mutta minun sydämeni vetäytyi joka kerta niiden vaikutuksesta hiljaa kokoon. Hän näytti rauhalliselta — mutta katsellessani häntä minun kuitenkin teki mieleni pyytää häntä rauhoittumaan. Minä ihailin häntä, minä näin liikuttavan viehätyksen hänen vaaleissa piirteissään, hänen epämääräisissä, vitkallisissa liikkeissään — mutta hän kuvaili itselleen jostakin syystä en tiedä mistä — etten ollut hyvällä tuulella.
— Kuulkaa, sanoi hän minulle vähää ennen hyvästi jättöä: — minua häiritsee se ajatus, että te pidätte minua kevytmielisenä… Vastaisuudessa teidän tulee uskoa, mitä teille sanon, mutta myöskin teidän pitää oleman vilpittömän minua kohtaan: minä olen aina sanova teille totuuden, minä annan sen vahvistukseksi teille kunniansanani…
Tämä "kunniansanani" saattoi minut taasen nauramaan.
— Voi, älkää naurako, sanoi hän kiihkeästi, — muuten minä tänään sanon teille saman, minkä te sanoitte minulle eilen: — "Miksi te nauratte?" — ja lisäsi, oltuansa hetken vaiti: — muistatteko, te puhuitte eilen siivistä? … minulle on kasvanut siivet mutta ei ole minne lentäisin.