— Jääkää hyvästi, toisti Gagin. Akkuna sulkeutui. Minä olin melkein kolkuttamaisillani sille. Minä tahdoin juuri silloin sanoa Gagin'ille, että minä pyydän hänen sisarensa kättä. Mutta sellainen kosiminen, sellaisella hetkellä… Huomiseksi, ajattelin minä; huomenna minä tulen onnelliseksi…
Huomenna minä tulen onnelliseksi! Onnella ei ole huomista päivää; sillä ei myöskään ole eilistä; se ei tiedä mistään entuudesta, se ei ajattele tulevaisuutta; nykyisyys kuuluu sille, — eikä se ole päivä — se on silmänräpäys.
Minä en muista millä tavalla minä tulin S:ään. Eivät jalat minua vieneet, ei vene minua kuljettanut; jonkinmoiset leveät, voimakkaat siivet kiidättivät minut sinne. Minä kuljin pensaan ohitse, jossa satakieli lauloi; minä pysähdyin ja kuuntelin kauan: minusta tuntui kuin se olisi laulanut minun lemmestäni, minun onnestani.
Kun minä seuraavana aamuna lähestyin tuttua taloa, niin muuan asianhaara oudostutti minua: Kaikki sen akkunat olivat avoinna, ovi samaten; paperilippuja oli hajallaan kynnyksen edessä; piika näkyi luuta kädessä oven takaa.
Minä lähestyin häntä…
— He ovat lähteneet! tokaisi hän ennenkuin ennätin kysyä, oliko Gagin kotona.
XXI.
— Ovat lähteneet?… toistin minä…. Kuinka lähteneet? Minne?
— He lähtivät tänä aamuna kello kuusi, eivätkä sanoneet, minne lähtisivät. Mutta odottakaapa, te luultavasti olette herra N.?
— Minä olen herra N.