— Suvaitkaa hänen olla, sanoi Gagin minulle kuiskaamalla: — älkää kiivastuttako häntä; te ette häntä tunne; hän kiipee vielä, saatte nähdä, torniinkin. Ihmetelkää enemmin täkäläisten ihmisten älykkäisyyttä.
Minä katsoin ympärilleni; sijoittuneena pieneen puusuojaan istui eräässä sopessa vanha akka ja kutoi sukkaa katsellen meitä kieroon silmälasiensa yli. Hän möi matkailijoille olutta, leivoksia ja seltterivettä. Me laskeusimme istumaan penkille ja ryhdyimme raskaista tinakannuista juomaan jotenkin raitista olutta. Asja yhä istui liikkumatonna; hän oli nostanut jalkansa allensa ja kietonut päänsä ympäri silkkisen vyöhyen; hänen sorea vartalonsa kuvautui selvästi ja somasti kirkasta taivasta vastaan; minä kuitenkaan en saattanut katsella häntä tuntematta mieliharmia. Jo edellisenä päivänä minä olin huomannut hänessä jotakin jännitettyä, melkein luonnotointa… "Hän tahtoo meitä hämmästyttää," ajattelin minä: — "miksi sitä? millainen lapsellinen oikku!" Ikäänkuin arvaten ajatukseni hän äkkiä loi minuun terävän ja läpitunkevan silmäyksen, naurahti taasen, hyppäsi sitten kahdessa loikkauksessa alas muurilta ja pyysi, astuen akan luo, häneltä lasillisen vettä.
— Sinä luulet ehkä, että minä tahdon juoda? sanoi hän kääntyen veljeensä. — ei; tuolla on kukkia muurilla, joita välttämättömästi täytyy kastaa.
Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa huudahti ja nauroi sitten ääneensä…
Minua harmitti vielä enemmän.
— Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään sukankutimensa hetkeksi sillensä.
Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi rohkeasti, puoleksi hilpeästi.
Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa sanovan: — olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua ihmetellen ihailette.
— Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.
Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa, nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat tylsän, melkein surullisen muodon; niiden piirteetkin minusta näyttivät tuntuvammilta, ankarammilta, yksinkertaisemmilta. Hän oli tullut aivan äänettömäksi. Me kuljimme raunion ylt'ympäri (Asja seurasi meitä) ja ihailimme näkö-aloja. Sillä välin päivällis-aika läheni. Maksaessaan akalle Gagin pyysi vielä yhden tinakannullisen olutta ja sanoi, kääntyneenä minuun, unekkaalla katseella: