Pietari Vasiljitsh nyökkäsi.
— No, sittehän näette.
Boris Andrejitsh meni ja sulki oven jälkeensä, mutta Pietari Vasiljitsh jäätyään yksin hommasi sekä matkarattaat esille että aamiaisen itselleen.
Boris Andrejitsh pukeutui kauvan. Pietari Vasiljitsh joi jo, hiukan närkästyneen ja surullisen näköisenä toisen ryyppylasin viinaa, kun Boris Andrejitsh ilmestyi työhuoneensa kynnykselle. Hän oli pukeutunut huolellisesti. Hänen yllään oli tyylikkäästi istuva, väljä pitkätakki, jonka himmeän musta pinta eroittautui hauskasti housujen tummanharmaasta väristä, kravatti oli musta ja liivit tummansiniset; kultaiset kellonperät riippuivat kaaressa alimpaan napinläpeen kiinnitetystä koukusta ja katosivat jonnekin povenalaiseen taskuun; jalanmukaiset saappaat narahtelivat ylevästi, ja Boris Andrejitshin ilmestyessä levisi ilmaan ess'bouque'n tuoksu sekaantuen tuoreen liinavaatteen tuoksuun. Pietari Vasiljitsh ehti sanoa ainoastaan "mutta" ja tarttui heti lakkiinsa.
Boris Andrejitsh veti vasempaan käteensä harmaan säämyskähansikkaan ja henkäsi siihen, sitten hän samalla kädellä kaasi hermostuneesti itselleen neljännespikarin viinaa ja joi sen pohjaan; vihdoin hän otti lakkinsa ja meni Pietari Vasiljitshin kanssa eteiseen.
— Teen tämän ainoastaan teidän tähtenne, — sanoi Boris Andrejitsh istuutuessaan rattaille.
Olkoon nyt sitten: minun tähteni, — sanoi Pietari Vasiljitsh, johon Boris Andrejitshin juhlallinen ulkomuoto vaikutti: — mutta, ehkä te itse vielä minua kiitätte.
Ja hän sanoi ajajalle, millä tavalla ja mihin oli ajettava.
— Me lähdemme Sofia Kirillovna Sjadnjeprovskaja'n luo, — virkkoi Pietari Vasiljitsh jotenkin kauvan kestäneen äänettömyyden jälkeen, jonka kestäessä ystävykset olivat istuneet liikkumattomina, melkein kivettyneinä. — Oletteko kuulleet hänestä mitään?
— Luulenpa kuulleeni, — vastasi Boris Andrejitsh. — Näinkö te tosiaan aiotte häntä minulle morsiameksi?