Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta, ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin lisäsi hän melkein rukoilevasti.
— Eikö totta, ei siitä ole?
— Ei siitä ole, — vastasi Boris Andrejitsh nauraen.
— Sitähän minäkin, — päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen vaiettuaan lisäsi: — mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole? Mitä puuttuu tuolta neitoselta?
— Häneltä ei puutu mitään. Päinvastoin, hänellä on kaikkea liikaa…
— Se merkitsee, mitenkä liikaa?
— Niin, liikaa!
— Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä tulee luonteeseen, käytökseen…
— Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, — vastasi Boris Andrejitsh, — minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi teitä taivaan korkeudesta… siitä tosiaan ei maksa puhuakaan! Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän osaa ainakin vaieta!
— Tietysti, te olette oikeassa, — vastasi puoliääneen Pietari
Vasiljitsh raukka.