— Mutta muistattehan luvanneenne naittaa minut? Minä odotan.
Pietari Vasiljitsh käännähti tuolillaan.
— Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä ensinkään.
— Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen luoksensa.
— Mitäpä siitä, lähtekää, — Herran haltuun.
— Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.
— Ei ole todellakaan enää ketään koko paikkakunnalla.
— Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?
— Miksi ei olisi? mutta ei teidän vertaistanne.
— Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri piippunsa merenvahaista hammasluuta.