— No tietysti sinä olet, sano mitä tahansa, koko hylky mieheksesi, — puheli hän hänelle: mutta minä pidän sinusta, jumal'avita, pidän kun pidänkin; sentähden, ensinnäkin, että minulla on sellainen luonto, ja toiseksi, jos asiaa tarkemmin harkitsee, niin on niitä suurempiakin heittiöitä kuin sinä, täytyypä vielä sanoa, että sinä sentään olet laadussasi koko mukiinmenevä mies.
— Siinä oli perää siinä puheessa, minkä nyt arvoisilta huuliltanne kuulin, Mihiei Mihieitsh, — vastasi Onufrij Ilitsh, joka tunsi kuin nousevansa noista sanoista: — ihan perujen perää oli siinä; tietenkin, vaan vainoamista…
— Ja'a kortit, ja'a kortit, — keskeytti hänet Mihiei Mihieitsh: — ettäkö vainoamista? mitä vainoamista? Kiitä Jumalaasi, ett'et istu tällä hetkellä Pugatshovin [Kuuluisa kasakkapäällikkö, kapinanjohtaja, joka m.m. esiintyy henkilönä Pushkinin "Kapteenin tyttäressä." Suoment. muist.] tornissa, kahleisiin kytkettynä… Ja'a kortit.
Ja Onufrij Ilitsh alkoi jakaa, vilkuttaen silmiään ja kastaen kiireesti oikean käden sormea pitkän, kapean kielensä päähän.
Mutta Stepan Petrovitsh yhä kulki edes takaisin, ja Boris Andrejitsh pysytteli Veeran läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli katkonaista (Veera kävi ehtimiseen ulkona) ja niin vähäpätöistä, että olisi vaikea ruveta sitä kuvaamaan. Boris Andrejitsh kysyi häneltä, ketä naapureita heillä on, matkustaako hän usein pois kotoaan, rakastaako hän taloutta. Kysymykseen, mitä hän lukee, hän vastasi: "lukisin, mutt'ei ole aikaa!" Ja kun keskustelun kestäessä poika tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valjaissa, oli hänestä ikävä lähteä, ikävä heretä katselemasta noita hyviä silmiä, tuota kirkasta hymyilyä. Jospa Stepan Petrovitshin mieleen olisi juolahtanut pyytää heitä jäämään, olisi hän varmasti suostunut. Mutta Stepan Petrovitsh ei pyytänyt, ei siksi, ett'ei hän olisi iloinnut uudesta vieraastaan, vaan siksi, että hänellä oli sellainen tapa: joka tahtoi yöpyä, hän sai kursailematta tilata itselleen vuoteen. Niin tekivät Mihiei Mihieitsh ja Onufrij Ilitsh, jopa asettuivat makaamaan samaan huoneeseen ja pakisivat kauan yli puolenyön; heidän äänensä kuuluivat kumeina seinän läpi; enemmän puhui Onufrij Ilitsh, tai ehkä oikeammin kertoi jotakin, vakuutteli jotakin, mutta hänen toverinsa vaan äännähti puheen väliin, milloin epäilevästi, milloin rohkaisevasti "hm!" Seuraavana aamuna he läksivät ajamaan Mihiei Mihieitshin kylään, ja sieltä kaupunkiin, sinnekin yhdessä.
Paluumatkallaan Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh kauan istuivat ääneti. Pietari Vasiljitsh nukahti aisakellon yksitoikkoiseen nalkutukseen ja reen tasaiseen, tuudittavaan kulkuun.
— Pietari Vasiljitsh! — sanoi Boris Andrejitsh vihdoin.
Mitä? — kysyi Pietari Vasiljitsh kuin unesta.
— Miksi ette kysele minulta mitään?
— Mitä tässä nyt olisi kysellä?