— Minäkö… minä, en tiedä todellakaan, en odottanut… se tuli niin… — tapaili Veera, etsien tukea ikkunanlaudasta, sillä hän tunsi kuin kaatuvansa, — sitten hän yht'äkkiä syöksyi ulos ja kiiruhti omaan makuusuojaansa.
Boris Andrejitsh seisoi hetken aikaa paikallaan ja kokonaan hämillään palasi takaisin huoneeseensa. Pöydällä oli numero "Moskovan sanomia". Hän otti sen ja istui katselemaan sen rivejä vähääkään ajattelematta mitä luki ja ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. Neljännestunti kului häneltä siinä mielentilassa. Mutta sitten kuului takaa kevyttä kahinaa, ja katsomatta taakseen hän tunsi Veeran lähestyvän.
Kului vielä hetkinen. Hän katsoi hieman syrjään lehdestään. Veera istui akkunan luona selin, hän näytti kalpealta. Viimein Boris Andrejitsh rohkaisi mielensä, nousi, meni hänen luoksensa ja istui tuolille hänen vierelleen…
Stepan Petrovitsh istui liikkumatta nojatuolissaan pää selkäimen varassa.
— Suokaa anteeksi, Veera Stepanova, — alkoi Vjasovnin hieman vaivalloisesti, — tein väärin alkaissani niin odottamatta… ja sitäpaitsi — aiheettomasti…
Veerotshka ei vastannut mitään.
— Mutta kun se nyt kerran niin tapahtui, — jatkoi Boris Andrejitsh: — niin tahtoisin tietää minkä vastauksen…
Veera loi silmänsä alas; hänen poskensa punottivat.
— Veera Stepanova, yksi sana.
— Minä, todellakaan, en tiedä, — alkoi hän: Boris Andrejitsh… Se riippuu isästä…