— Ei mitään, mikstuuraa määräsin.
— Minä, herra tohtori, päätin kutsua lääkärin kuvernementinkaupungista. En epäile teidän taitoanne, mutta te tiedätte itse: yksi pää on hyvä, mutta kaksi parempi.
— Sepä oli, ansaitsette suuren kiitoksen! — höpisi paksu mies laskeutuen alas portaita. Hän oli nähtävästi saanut minusta tarpeeksi.
Menin Pasynkovin luo.
— Näitkö täkäläisen tohtorin? — kysyi hän minulta.
— Näin, — vastasin minä.
— Hänessä on jotain, joka minua miellyttää, puheli Pasynkov: — se lienee hänen ihmeellinen levollisuutensa. Tohtorin täytyy olla flegmaatikko, eikö totta? Se rohkaisee sairasta.
Minä tietysti en tahtonut saattaa häntä epäilyksiin.
Illaksi Pasynkov tuli paremmaksi, hänen oli helpompi olla. Hän pyysi Eliseyn tuomaan samovaarin, lupasi kestittää minua teellä ja itsekin juoda kupin; hän oli huomattavasti ilostunut. Minä en kuitenkaan antanut hänen puhua, mutta kun huomasin, kuinka vaikea häntä on estää, tarjouduin lukemaan jotain.
— Niinkuin Vinterkellerillä — muistatko? vastasi hän: — ole hyvä, mielelläni. Mitä luettaisiin? Katsohan, siellä ikkunalla on kirjoja…