Minä punastuin.
— Hänhän on naimisissa nyt!
— Niin, Asanovin kanssa, jo kauan sitten. Kirjoitin teille tästä.
— Niin aivan, kirjoititte kyllä. Isä antoi anteeksi, mutta Asanovia ei laskenut kynnyksensä yli.
— Taipumaton vanhus! Mutta onnellisinako kuuluvat elävän?
— En tiedä todellakaan… luullakseni onnellisina. Asuvat maalla N—n kuvernementissä; en ole tavannut heitä, mutta ajanut ohi.
— Onko heillä lapsia?
— Tiettävästi on. Hän vilkasi minuun.
— Tunnusta pois, sinä, muistaakseni et silloin vastannut kysymykseeni: sanoithan hänelle, että rakastin häntä?
— Sanoin hänelle kaikki, koko totuuden… Puhuin hänelle aina totta.
Kuinka olisin voinut häneltä mitään salata — sehän olisi ollut synti!