"No tarpeeksi jo", sanoi luutnantti suuttuneena; "ell'et voi keksiä mitään sukkelampaa, niin minä menen tieheni… Minä menen", sanoi hän kun tyttö edelleen nauroi, ja otti lakkinsa. Emilia vaikeni. — "Hyi, kuinka häijy hän on", sanoi hän, — "oikea venäläinen; kaikki venäläiset ovat häijyjä. Nyt hän menee tiehensä. Hyi! Eilen lupasi hän minulle viisi ruplaa, tänään hänellä ei ole mitään minulle antaa, ja nyt hän menee tiehensä".
"Minulla ei ole rahoja muassani", mumisi luutnantti, jo oven kynnyksellä. — "Hyvästi".
Emilia seurasi häntä silmillään ja heristi häntä sormellaan. —
"Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: hänellä ei ole rahoja! Oh, minkälaisia
pettureita kaikki nämä ryssät ovat. Vaan varro, varro, herra rajupää!
Täti kulta, tulkaas tänne — minulla on teille jotakin kerrottavaa".
Saman päivän illalla huomasi luutnantti päältään riisuessaan, vyönsä yläreunan, tuon vyön, jota hän aina piti vyötäisillään, olevan aukiratkotun sormen pituudelta. Järjestystä rakastavana ihmisenä otti hän heti neulaa ja rihmaa, vahasi rihman ja ompeli huolellisesti kiinni reiän, ottamatta ollenkaan sen enempää huomioonsa tätä vähäpätöistä seikkaa.
Seuraavana päivänä oli luutnantilla virkatoimia rasitukseksi asti. Hän ei edes iltapäivällä jättänyt kotoaan, ja yömyöhään saakka kirjoitti ja kopioitsi hän otsansa hiessä ilmoituskirjeitä esimiehillensä, mutta sekoitti säälimättä korkomerkit ja pani aina huutomerkin "mutta" sanan perään ja puolipisteen "kuitenkin" sanan perään. Seuraavana aamuna tuli pieni juutalaistyttö paljain jaloin ja repaleisessa hameessa ja toi hänelle kirjeen Emilialta, ensimmäisen, jonka hän oli häneltä saanut. "Armahin Florestan!" kirjoitti hän, "oletko vihoissasi Zuckerpüppchen'illesi, koska sinä et tullut hänen luokseen eilen? Rakas ystäväni, älä ole suutuksissa, ja ellet tahdo että armas Emiliasi itkee monta kuumaa kyyneltä, niin tule estelemättä iltapäivällä kello 5. (Viitosen ympärille oli pieni, kynällä piirretty kaksinkertainen kukkaseppele.) Armas Emiliasi".
Luutnantti kummastui. Hän ei ollut pitänyt Emiliata siksi sivistyneenä.
Hän antoi lapselle kopeekan ja käski sanoa tulevansa.
Jergunov piti sanansa. Kello ei vielä ollut viittä lyönyt, kun hän jo kolkutti rouva Fritschen porttia. Mutta hänen hämmästyksekseen Emilia ei ollut kotona. Täti otti häntä vastaan ja hänen suureksi ihmeekseen tämä ensin puheen aluksi niiasi ja kertoi sitten hänelle, miten odottamattomat seikat olivat pakoittaneet Emilian lähtemään ulos, vaan että hän kohta palautuisi ja oli pyytänyt luutnanttia odottamaan häntä. Rouva Fritschellä oli päässä aivan valkoinen myssy, hymyili, puhui mielittelevällä äänellä ja koetti selvään antaa äkeille kasvoilleen niin herttaisen näön kuin mahdollista; ne eivät kuitenkaan tulleet paremmiksi näiden ahkeroimisien kautta, vaan herättivät päinvastoin sen kautta arveluita ja epäluuloa. — "Istukaa, herrani, istukaa", sanoi hän, työntäen esille nojatuolin. — "Ja toivon varmaan teidän suovanne minulle kunnian tarjota teille vähän virvoitusta". Rouva Fritsche niiasi taas, meni ulos ja palasi kohta tuoden kupin suklaatia rautaläkki-tarjoimella. Suklaati ei ollut parahinta laatua; kuitenkin joi luutnantti sitä hyvällä halulla, vaan koetti turhaan miettiä selville, mitä tämä äkillinen, nöyrä kohteliaisuus rouva Fritschen puolelta voisi tietää tahi mitä kaikki tämä merkitsisi. Emilia ei tullut. Jo oli luutnantin kärsivällisyys loppua, kun äkkiä hänen korvaansa kohtasi kitaran ääni, joka tunkeutui hänen luokseen huoneen seinän läpi. Sävel — vielä yksi — kolmas, yhä voimakkaampi ja täysi-äänisempi. Luutnantti säpsähti hämmästyksestä. Emilialla oli kyllä kitara vaan siinä oli ainoastaan kolme kieltä; ostaa uusia hän ei vielä ollut ennättänyt, ja paitsi sitä eihän Emilia ollut kotona. Uudestaan helisi sävel, ja tällä kertaa niin täysi-äänisesti kuin jos se olisi tullut siitä huoneesta, jossa hän oli. Luutnantti kääntyi korollaan ympäri ja päästi hämmästyksen ja kauhistuksen huudon … hänen edessään, pienen, matalan oven kynnyksellä, jota ovea hän ei tähän saakka ollut huomannut, koska tuo iso kaappi oli sen peittänyt, seisoi tuntematon, outo olento, ei lapsi, vielä vähemmin impi. Tämä olento oli puettu pitkään valkoiseen hameesen loistovärisillä kudotuilla kirjoilla, ja jalassa hänellä oli punaiset korkeakorkoiset kengät. Hänen paksu, raskas, musta tukkansa, jota kultainen otsasolki piti koossa, kävi hänen pienestä päästään manttelin tapaan yli hennon, laihan vartalon. Tämän omituisen hunnun alta kiilti kaksi suurta silmää, ja pari hienoa päivettynyttä, kultaisilla rannerenkailla koristettua käsivartta piteli käsillään kitaraa. Tuskin voi hänen kasvojensa piirteitä huomata, niin pieniltä ja himeiltä ne näyttivät; ainoastaan hieno terävä nenä kuvautui suorana viivana punaisten huulien yläpuolella. Luutnantti seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti päätään kääntämättä tähän eriskummaiseen olentoon, joka myös katseli häneen sanaa sanomatta. Vähitellen tuli hän kuitenkin tolkkuunsa ja lähestyi häntä epäilevillä askelilla. Synkät kasvot alkoivat hymyillä, lumivalkoiset hampaat kiillähtivät äkkiä, pää kumartui ja näyttäytyi, pudistaen vahvaa tukkaa, kaikessa hienossa kauneudessaan.
"Ken on tämä lemmon lapsi?" mutisi luutnantti, ja astuen vielä lähemmäksi, sanoi hän hiljaisella äänellä: lapsi, "lapsi, ken sinä olet?"
"Tännepäin", vastasi hän matalalla äänellä ja vieraalla äännöksellä, joka pani koron väärään paikkaan, "tänne-päin" … ja otti samalla askeleen taaksepäin. Luutnantti astui yli kynnyksen hänen perästään ja tuli hyvin pieneen huoneesen ilman ikkunoitta ja jonka katto ja seinät olivat peitetyt raskailla kamelilankatapeteilla. Väkevä myskihaju oli melkein tukehuttaa hänet; kaksi hienoa keltaista vahakynttilää paloi pyöreällä pöydällä, joka seisoi hyvin matalan turkkilaisen sohvan edessä; eräässä nurkassa nähtiin hyvin pieni sänky, jonka edessä oli uutimet itämaalaisesta, atlaska-juovaisesta muslinista, ja pään-aluksen puolella riippui seinällä rukousnauha meripihkahelmistä ja punaisella silkkitupsulla toisessa päässä.
"Mutta sanokaa minulle: kukas te olette?" sanoi luutnantti uudelleen.