— "Saatte niinkin. Suvaitkaa vaan riisua ja levähtää vähän; tee on valmista tuossa paikassa."
— "Kenenkä maatila tämä on?"
— "Helena Nikolajevna Losnjakov'in."
Hän meni ulos. Minä katsahdin ympärilleni. Laipion vieressä, joka eroitti minun huoneeni konttorista, seisoi suuri nahkainen sohva. Kaksi tuolia, nekin nahkaisia ja erinomaisen suurilla selkämyksillä varustettuja, seistä törötti yksi kummallakin puolen huoneen ainoata akkunata, joka antoi kadulle. Seinät oli katettu viheriäisillä, punaviiruisilla tapeteilla, ja seinillä riippui kolme suurta öljymaalausta. Yksi maalaus kuvasi metsäkoiraa, jolla oli sininen nauha kaulassa ja kirjoitus: "minun iloni." Koiran jalkain juuressa juoksi verta, ja toisella rannalla istui hongan juurella sanomattoman suuri jänis, toinen korva pystyssä. Toisessa kuvassa oli kaksi ukkoa arbusia syömässä; arbusin takaa näkyi taampaa kreikkalainen pylväskäytävä, ja siinä oli kirjoitus: "Yksinäisyyden temppeli". Kolmannessa näkyi puolialaston nainen pitkällään en raccourci, polvet punaiset ja kantapäät sangen paksut. Koirani ei vitkaillut hetkeäkään, vaan ryömi ylenluonnollisilla ponnistuksilla sohvan alle ja löysi siellä varmaankin paljon pölyä, koskapa sitä rupesi kauheasti aivastuttamaan. Minä astuin akkunaan. Hovista konttoriin oli kadun poikki vinoon pantu lautoja, ja tämä oli sangen tarpeellinen varovaisuus, sillä ympärillä oli meidän ruokamultaisen maanlaatumme ja pitkällisten sateitten vaikutuksesta syntynyt sanomaton lika. Hovikartanon lähellä — joka oli takaperin katua vasten — näkyi, mitä tavallisestikin näkyy herraskartanojen lähellä: tyttöjä luopuneissa kattunipuvuissa mennä puikki puoleen ja toiseen; renkejä kävellä laahusteli liassa, väliin seisattuen ja miettiväisinä raapien selkäänsä; aitaan sidottu kymmenysmiehen hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä ja kurottaen turpaansa korkealle kalusi aidaksia. Kanat kaakattelivat, näivettyneet kalkkunat huutelivat alinomaa toisillensa. Mustan ja lahonneen rakennuksen, luultavastikin, saunan kynnyksellä istui roteva mies kitara käsissä, laulellen jonkunmoisella reippaudella:
"Ja kunu oli ilima niini kolokkoa.
Ja kunu ei minunu kulutaani kuulukaan!"
Paksu mies tuli kamariini.
— "Jo tuodaan teetä teille", sanoi hän minulle, ystävällisesti myhähtäen.
Harmaatakkinen konttorin vahtimestari asetti vanhalle pelipöydälle samovarin, teekannun, lasin rikkinäisine vateineen, astiallisen kermaa ja raksun bolhoviläisiä rinkeleitä, kovia kuin piikivi. Paksu mies meni ulos.
— "Kukas se on?" kysäsin minä vahtimestarilta, — "voutiko vai?"
— "Ei ole. Hän oli ylimmäinen rahanvartija ensin, mutta nyt on hän pääkonttoristi."