— Ei… muuta vaan… Olkaa vakuutettu siitä, Darja Mihailovna, etten milloinkaan unohda aikaa, jonka vietin teidän talossanne.
— Ja minä, Dmitri Nikolaitsch, tulen aina mielihyvällä muistelemaan tutustumista teihin… Milloin lähdette?
— Tänään, päivällisen jälkeen.
— Niin pian!… No, toivotan teille onnellista matkaa. Ja ehkä, jolleivat asianne teitä kauvan kahlehdi, vielä tapaatte meidät täällä.
— Tuskin, sanoi Rudin ja nousi. — Suokaa anteeksi, lisäsi hän, — etten tällä hetkellä voi maksaa velkaani takaisin; mutta heti kun tulen maalle…
— Älkää nyt siitä puhuko, Dmitri Nikolaitsch! katkaisi hänet Darja
Mihailovna: — ettekö nyt häpeä!… Mutta mitä kello nyt on? kysyi hän.
Pandalevski veti liivinsä taskusta emaljeeratun kultakellon ja sitä katsellessaan, taivutti hän varovaisesti ruusuista poskeaan kovaa, valkoista kaulustansa vastaan.
— Kolmekymmentäkolme minuuttia yli kaksi, vastasi hän.
— Sitte pitää mennä pukeutumaan, huomautti Darja Mihailovna. — Näkemiin asti, Dmitri Nikolaitsch!
Rudin nousi. Koko hänen ja Darja Mihailovnan välisellä keskustelulla oli omituinen leimansa. Sillä tavalla harjoittelevat näyttelijät osiansa, sillä tavalla vaihtelevat valtiomiehet konferensseissa edeltäkäsin päätetyitä lauseita…