Pigasovin silmät säihkyivät.
— Minä häntä tuuppasin kylkeen haapasella seipäällä ja hänen vinkuessaan, huusin minä: hyvä! hyvä! Kas se se oli todellisuuden ääni, se huuto oli luonnollinen… Menetelkää tekin tulevaisuudessa sillä tavalla.
Kaikki nauroivat.
— Mitä roskaa te puhutte Afrikan Semenitsch! huudahti Darja Mihailovna. — Luuletteko minun todellakin uskovan, että te ryhdytte seipäillä tuuppaamaan tyttöjä kylkeen!
— No totta totisesti, seipäällä, isolla seipäällä, sellaisella, joita käytetään linnoitusten puolustuksessa.
— Mais c'est une horreur, ce que vous dites la, monsieur [Mutta tehän puhutte kamalia asioita, herra…], kirkasi neiti Boncourt, vimmastuneena katsellen lapsia, jotka nauraa hahattivat.
— Niin, ei häntä pidä uskoa, sanoi Darja Mihailovna. — Niinkuin emme me häntä tuntisi!
Mutta ärtynyt ranskalainen neiti mutisi pitkän aikaa itsekseen, voimatta rauhoittua.
— Voittehan olla minua uskomatta, jatkoi Pigasov kylmäverisesti: — mutta vakuutan, että olen puhunut täyttä totta. Kuka asian sitte tietäisi, jollen minä? Kai ette te tämän jälkeen enään uskoisi todeksi sitäkään, mitä naapurimme rouva Helena Antonovna Tschepusov itse, huomatkaa itse, minulle kertoi, nimittäin, että hän kidutti kuoliaaksi oman veljensä pojan.
— Mitä te vielä voitte keksiä!